Lappalaisten tapa käyttää rumpua loitsimiseen on nykyään Lapissa jo kaikkialla hävinnyt, mutta ei kokonaan kansan muistista kadonnut. Päinvastoin nykyisenkin polven keskuudessa elää perinnäistieto noitarummusta ja sen käyttämisestä ei vain arpomisen, vaan myös loveen lankeamisen välineenä. Skandinavian Lapissa vanhukset kertovat vielä viime vuosisadalla niitä omin silmin nähneensä. V. 1909 mainitsee A. Palm kuulleensa luotettavilta henkilöiltä, että pari kolme vuotta sitä ennen oli Åselen pitäjässä löydetty noitarumpu upotettuna lähteeseen. Sitä ei löytäjä kuitenkaan ymmärtänyt tallettaa, vaan on se sittemmin särkynyt kappaleiksi.. Norjan Lapissa on noitarumpua viimeksi käytetty v. 1860 Halfjelddalissa.
Suomenkin Lapissa on viime vuosikymmeniin asti säilynyt muistoja noitarummuista. Appelgrenin mukaan puhutaan näet Kemin kihlakunnassa kannus -lappalaisista sekä kerrotaan tarinoita noidan loveen lankeamisesta ja miten puoltaja eli arvaaja hänet jälleen lauloi henkiin.
Ei edes kaukaisessa Venäjän Lapissa, jossa aikomaan, kuten Tornaeus mainitsee, uskottiin olleen kaikkein suurimmat noidat, ole noitarumpu tiettävästi viime vuosikymmeninä enää ollut käytännössä. Genetz, joka v. 1876 kävi tutkimusmatkalla Kuollan Lapissa kertoo, ettei hän silloin enää missään tavannut itse esinettä, mutta että noitarummun käyttötapa kiihoitusvälineenä ynnä sen nimitys kiömdes eli kumdes vielä oli kansan tuoreessa muistissa. Heidän naapurinsakin Venäjän karjalaiset muistelevat lappalaisrumpua nimellä kontakka.
Venäjän lappalaisten nykyisestä loitsimistavasta Genetz antaa meille seuraavan kuvauksen. Ennenkuin noita ryhtyy itse loitsimistoimitukseen, haluaa hän nukkua unen, jossa luulee saavansa tietoja tutkiessaan, mikä tauti jotakuta vaivaa, miksi ilma on kurja, miksi kalastus tai poronhoito ei ota onnistuaksensa tai miten jokin onnettomuus on vältettävissä. Neuvoa kysyvän tulee itse mennä hänen kanssaan levolle saman peitteen alle. Itse loitsiminen toimitetaan vasta seuraavana päivänä. Noidalle pitää silloin antaa vähäisen hopeata, myös kirves tulee hänellä olla oikeassa kädessään, kun hän kumartuu kodan lattialle polvilleen. Samoin polvistuvat tai kyykistyvät muutkin, jotka ottavat osaa toimitukseen. Naiset asettuvat noidan oikealle, miehet vasemmalle puolelle. Silmät puoleksi ummessa noita alkaa lausua laulavalla äänellä muutamia sanoja, joihin muut yhtyvät. Vuorotellen kääntyy hän oikealle ja vasemmalle ja se puoli, jota hän näin innostuttaa, koroittaa silloin äänensä. Hiki tippuu noidan otsasta ja hän kuivaa sitä liinalla, jota eräs naisista pitää käsillä. Laulu on peräti yksitoikkoista; se tuskin nousee ja laskee enempää kuin puoli nuottia. Mutta mitä enemmän noita kiihtyy sitä kovemmalla äänellä hän muiden säestäessä joikuu. Jokainen uusi säveljakso aloitetaan aina korkeammalla äänellä. Sanat lausutaan niin epäselvästi, ettei niistä voi erottaa muuta kuin ehkä joskus jonkin jumalan nimen. Kun laulu on päättynyt, kattaa noita toimituksen aikana käytetyllä liinalla vähäksi aikaa lähimäisen naisen pään. Kaikki kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten asennostaan. Tällaista loitsimista nimittävät Turjan lappalaiset kikki (luultavasti sama sana kuin suomen "kykkiä").
Paitsi tainnostilassa ja unessa tietäjä saattoi "nähdä" monenlaisia asioita myös vedestä tai viinasta. Näin päästiin varsinkin varkaan perille. Leem kertoo siten voitavan myös pakoittaa tämän tuomaan takaisin varastamansa tavara; vahingoittamalla näet kuvan silmää tai muuta ruumiinosaa uskottiin varkaan vastaavalla tavalla kärsivän. Tästä lappalaisten käsityksestä Kaarle Krohnkin mainitsee esimerkkejä "Suomalaisten runojen uskonnossa".
Luonnonlasten usko, että mitä kuvalle tehdään tapahtuu myös asianomaiselle ihmiselle, ilmenee seuraavassa Randulfin muistiinpanemassa tavassa. Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.
Noidan nuolta, joilla hänen luultiin voivan vahingoittaa sekä ihmisiä että eläimiä, lappalaiset nimittivät gand[tämä sana esiintyy jo 1200-luvulta olevassa lähteessä], jota myöhempinä aikoina kuviteltiin myös myrkylliseksi hyönteiseksi y.m., sekä toisella nimellä noidendirri. Kuten jo Fritzner on osoittanut, johtuu edellinen skandinavilaisesta sanasta "gandr" ('noitasauva'). Samalta taholta on tullut dirri, joka suomeenkin on lainattu "tyrä" (noidannuoli) muodossa. Vieraista nimityksistä saattanee päättää, että lappalaiset ovat uskonsa "noidannuoliin" lainanneet skandinaveilta.
Arpomiskeinoja oli lappalaisilla muitakin kuin noitarumpu. Hyvin yleinen oli riippuvan esineen, kirveen, veitsen, kiven, vyön y.m. heilumisesta arvonta. Lundius kertoo, että, kun Ruotsin lappalainen tahtoo tietää, mistäpäin metsän riistaa helpommin on saatavissa, sitoo hän langan kirveen varteen ja ripustaa sen kodan orteen. Sitten hän alkaa sitä puhutella, jolloin kirves rupec hiljakseen pyörimään. Minne päin kirveen varsi vihdoin pysähtyessään osoittaa, sieltä uskoo lappalainen seuraavana päivänä saavansa runsaan saaliin. Samalla tavalla hän arpoilee kivellä, joka kuitenkin pitää noutaa jostakin pyhästä vuoresta. Tämä arpomismuoto on entisaikaan ollut yleinen kaikkialla Europassa.
Vielä toisellakin tavalla lappalainen saattoi arpoa. Graan kertoo, miten lappalaisukko istuutui kodan perälle, laski kirveen maahan ja asetti kattilan sen päälle. Kattilaan hän pani monenlaisia työkapineita, heittipä siihen vielä lakinkin päästään. Sitten hän alkoi hitaasti kohottaa kattilaa samalla lausuen kysymyksiä, jotka koskivat porojen menestystä, metsästysonnea y.m. Hetken päästä hän asetti sen jälleen lattialle, laskeutui polvilleen, painoi päänsä kattilan sisään ja höpisi jotakin itsekseen. Pian istahti hän jälleen entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se nyt tuntui keveämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa vastauksen kysymykseensä. Viimeksimainittu arpomistapa muistuttaa siis seitapalvonnan yhteydessä kerrottua kiven kohottamista.
Tietäjätoimensa ohella oli lappalaisnoita samalla uhrintoimittaja. Toisin paikoin Norjan Lapissa hänen kerrotaan käyttäneen uhratessaan erikoista pukuakin. Siitä Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Jos lappalainen itse on noita ja kykenevä toimittamaan uhrin, tai jollei hän sitä ole, vaan käyttää tähän toimeen toista, niin on hänen tai sen, joka teurasuhrin toimittaa, vanhan pakanallisen tavan mukaan pukeuduttava erikoiseen uhripukuun, s.o. hänen päänsä ympäri on sidottava liinainen naisen nyörihattu, johon vielä pannaan lehti- ja kukkaseppele. Samanlainen seppele pannaan myös uhriteuraan päähän. Uhripapin hartioille ripustetaan lisäksi valkoinen esiliinantapainen vaate".