Ruumiista irtautuva sielu saattoi jo ihmisen elämän aikana, unen, horrostilan ja sairauden vallitessa jättää asuntonsa. Tällöin se pukeutui muuhunkin kuin ihmisen muotoon. Muunnoksille altis oli varsinkin noidan sielu, kuten myöhemmin tulemme näkemään. Yleinen näyttää olleen käsitys sielun ilmaantumisesta lintuna. Sellaisena se näyttäytyy etenkin kuoleman enteenä. Friisin mukaan Norjan lappalaiset nimittivät tällaista lintua, jonka yöllä kuultiin valittavan ihmisäänellä, " shuöje-lodde " ("s-lintu"). Suejeksi Lundius mainitsee Ruotsin Lapissa sanotun noidan haltiaa. Mainittua nimitystä Paasonen pitää suomalaisen "suoja" sanan vastineena, joka alkuaan lienee merkinnyt myös varjoa.
Ihmisen "varjo" eli haamu oli vielä kuolemankin jälkeen läheisessä suhteessa ruumiiseen tai tämän jäännöksiin. Salmisen kysymykseen, miksei uhriteurasten luita saanut rikkoa, lappalaiset vastasivat: "ne uhratut eläimet liikuskelivat näet haamuina maanalaisten kanssa määrättyinä öinä hautuumaasta hautuumaahan".
Muistotieto kertoo, ettei lappalaisilla varhaisimpina aikoina ollut varsinaisia hautuumaita, vaan oli heidän liikkuvan elintapansa vuoksi haudattava kuolleensa, minne milloinkin sattui. Usein valittiin hautuupaikaksi kiviröykkiö tai kallionrotko. Kesäiseen aikaan, jolloin heidän on vaikea, melkeinpä mahdoton kuorman kera matkustaa etäällä sijaitseville kirkoille, ovat lappalaiset vielä nykyään haudanneet omaisiaan sinne tänne asumuksiensa läheisyyteen, josta ne vasta talven ja kylmän tultua siirretään kirkkomaahan. Väliaikaisena hautuupaikkana käytetään tällaisissa tapauksissa, jos mahdollista, järvensaarta, jotteivät petoeläimet pääsisi tuhoamaan ruumiita ja jotteivät kuolleet sattuisi elossa olevien poluille. Kuitenkin näyttää lappalaisilla pakanuutensa loppuaikoina olleen suvun yhteisiäkin kalmistoja. Nähtävästi halusta päästä ennen manalle menneiden omaistensa seuraan johtui, että "lappalaiset pitivät Jumalan rangaistuksena, jolleivät saaneet kuolla synnyinseudullaan". Ainoastaan arvokkaampia henkilöitä, kuten eteviä jousimiehiä, kerrotaan heidän haudanneen pyhiin uhripaikkoihin. Kuolleen asunnostakin pidettiin huolta. Entisaikaan haudattiin ruumis maahan ontelon puun sisässä tai käytettiin puusta koverrettua arkkua. Syrjäisimmissä seuduissa ovat lappalaiset vielä kristillisenäkin aikana haudanneet kuolleitaan ahkioissa, joiden ympärille he estääkseen niitä petojen tai pikaisen mätänemisen tuhoilta ovat asettaneet turpeita ja puupölkkyjä. Mainitaanpa, että ruumis joskus olisi haudattu maahan istuvassakin asennossa eteen valjastetun poron reessä. Myös paasista tehtyjä ruohoilla ja koivunlehvillä pohjustettuja hautasijoja on Lapissa tavattu. Itäisten lappalaisten kerrotaan rakentaneen haudoille vielä hirsistä hakatun suojuksen, jonka kattoon tehtiin vähäinen reikä, jotta sielu sen kautta tarpeen tullen voisi vapaasti kulkea. Viimeksimainittu tapa lienee lainattu Vienan karjalaisilta.
Muinaislöydöistä päättäen näyttää haudan suunta pakanuuden aikana poikkeuksetta olleen lännestä itään, siten että ruumiin pääpuoli oli lännessä ja jalkapuoli idässä. Vainajan kasvot maassa levätessä olivat siis käännettyinä itää kohti. Tämä hautaussuunta näyttää Euroopassa entisaikaan olleen yleinen.
Vainajaa lappalaiset kiiruhtivat pesemään tavallisesti heti hengen lähdettyä, ennenkuin ruumis jäykistyi. Venäjän Lapissa on tapana, että naiset pesevät naisia, miehet miehiä. Skandinavian lappalaisilla oli pakanuuden aikana käsitys, että sillä, joka ruumiin varustaa sen viimeiseen asuntoon, piti olla oikeassa käsivarressa vaskirengas, jonka joku kuolleen omaisista hänelle antoi, "jottei hänelle mitään pahaa tapahtuisi". Venäjän Lapissa valmistavat vainajalle arkun ja maanalaisen lepokammion ainoastaan ne miehet, joiden vaimot eivät ole raskaudentilassa tai jo ovat herjenneet antamasta lapselleen rintaa. Muussa tapauksessa lapset voisivat sairastua kuolemantautiin. Hautauspäivänä ei kukaan, eivät edes naapurit saa toimittaa omia askareitaan, vaan kaikkien tulee olla valmiit, jos on tarvis, vainajaa palvelemaan. Tavan laiminlyömisestä saattaa aiheutua rangaistuksena kuolema.
Varakkaiden henkilöjen kertovat lähetyssaarnaajat haudanneen omaisiaan palttinaan käärittynä, köyhät käyttivät vanhaa sarkaa. Kietoessaan ruumiin kääreliinoihin lappalaiset pitivät huolta, että se kauttaaltaan peittyi. Tämä lienee johtunut pelosta, että vainajan sielu, jonka vielä kuolemankin jälkeen ajateltiin oleskelevan ruumiissaan, voisi jättää asuntonsa ja tulla kotolaisia säikäyttämään. Venäjän lappalaisilla on muutamin seuduin ollut tapana kääriä kuollut poron tai karhun taljaan. Vanhemman tavan mukaan lappalaiset käyttivät ainoastaan tuohikääreitä ruumiin ympärillä. Heidän hautalöydöistään onkin tavattu runsaasti tällaisia koivuntuohesta tehtyjä peitteitä, jotka kuolleen pään, joskus käsien ja jalkojen ympärillä ovat olleet moninkertaisia, osaksi yhteen ommeltuja.
Paitsi ruumiin varustamista mainituilla suojelevilla verhoilla kuului jälkeenjääneiden velvollisuuksiin huolehtia vainajan muistakin tarpeista. Hänelle piti antaa mukaan evästä ynnä aseita ja tarvekaluja, joita vainajan ajateltiin tarvitsevan haudantakaisessa elämässään. Kerrotaan, että lappalaisilla on ollut tapana panna kuolleen arkkuun evässäkki, johon on kerätty monenlaista ruokaa, leipää, juustoa, lihaa, kalaa, voita, talia y.m. Myöhempinä aikoina on hän saanut myös tupakkaa, sillä nautintoaineitakin ajateltiin hänen maanalaisessa asunnossaan tarvitsevan. Sitäpaitsi asetettiin kuolleiden mukana hautaan tarve-esineitä, tulukset, kuivia päreitä, jousia, nuolia, kirveitä, veitsiä, kalanpyydyksiä, suksia, lusikoita, tupakkapiippuja, kampoja, astioita y.m. Naisväelle kerrotaan annetun hautaan myös sakset ja neuloja. Ontuva sai sauvansa, noita rumpunsa, metsämies koiransa ja keihäänsä. Kotikoiransa vei perheenemäntäkin mukanaan. Myös verhot, joissa kuollut oli maannut sairauden aikana, ynnä ahkio, jolla ruumis kuljetettiin viimeiseen leposijaan, jäivät kuolleen omaisuudeksi. Ahkio joko kuopattiin hautaan tai asetettiin kumolleen haudan yli. Lappalaisten vanhoista hautalöydöistä onkin tavattu lukematon joukko monenmoisia tarvekaluja. Lappalaisten tapa kätkeä aarteensa maahan näyttää myös osaksi aiheutuneen siitä, että he uskoivat saavansa käyttää niitä maanalaisessa elämässä.
Lappalaisten hautaamismenoissa ilmenee selvästi ihmisen luontainen kuoleman kammo. Vainajan ruumista ei kanneta pihalle ovesta, vaan siltä kohden telttakankaan alitse, missä kuolema häntä on kohdannut, kuolleet ja elävät eivät näet saa tulla toistensa teille. Lappalaiset väittävät, että jos kuollut kannettaisiin oven kautta, olisi uusi kuolemantapaus pian jälleen odotettavissa. Muutamin seuduin on lisäksi tapana heittää tulta ja hehkuvaa tuhkaa niiden jälkeen, jotka saattavat vainajaa. Jos vainajan ruumis ennen hautaamista on asetettava jonnekin aittarakennukseen, pidetään sitä niin peloittavana paikkana, ettei sinne sinä aikana kukaan tohdi mennä. Ensimäisinä kuoleman jälkeisinä päivinä tuli vainajan asunnossa kaikkien ovien olla auki. Kuollan lappalaisilla on ollut tapana jättää asunto jonkun omaisen kuoltua muutamaksi aikaa tykkänään avoimeksi ja tyhjäksi; vasta viikon päästä on siihen uudelleen asetuttu asumaan. Joskus muutettiin kota kokonaan toiseen paikkaan ja kuolinsijalle pantiin merkiksi kivi. Kuoleman kammoa lisäsi vielä usko, että vainajan ennen kuolleet sukulaiset tulevat häntä noutamaan. Lappalaiset kertovat omin silmin nähneensä niitä pimeän aikana. Tavallisesti eivät kuitenkaan ihmiset niitä huomaa, mutta eläimet näkevät ne. Vainajaa hautuumaalle saatettaessa kuljetettiin ruumista viimeisenä kulkevan poron reessä.
Maahanpanijaisiin liittyivät peijaispidot. Leem kertoo, että Norjan Lapissa tällöin valmistettiin saattoväelle vaatimaton ateria, samalla tarjoiltiin simaa y.m. Ruotsin lappalaisilla on Tornaeuksen mukaan ollut tapana kutsua peijaisiin lähimmät sukulaiset, joille kullekin hautakummulla annettiin puoli tuoppia viinaa. Lundius kertoo lisäksi, että jos viinaa oli peijaispidoissa, niin lappalainen, kun juomaa tarjoiltiin, ensiksi kastoi siihen sormensa ja voiteli kasvonsa. Juotua alettiin vainajaa kehua. Sormien kasteleminen ja kasvojen voiteleminen saa selityksensä Norjan lappalaisten vastaavasta tavasta. Randulf kertoo näet, että lappalaisilla täällä, ennenkuin menivät kirkkoon Ehtoolliselle, oli tapana ottaa lasillinen olutta tai mieluummin viinaa, jos sitä sattui olemaan; juomaan kastettiin kolme sormea, joilla tehtiin ristinmerkki otsaan, mikä oli kuvaavinaan Thorin vasaraa. Toisella kertaa painettiin uudelleen kastetuilla sormilla paljaaseen rintaan kolme täplää, yksi kullakin sormella. Tämän lappalaiset tekivät, jotta heidän kuolleet sukulaisensa suojelisivat heitä. Sekä muistajaisjuoma että merkinteko ovat lappalaisille varmaankin tulleet Skandinavien taholta.
Sitävastoin omaperäinen on heidän tapansa teurastaa vainajaa vetämässä ollut poro, jota ei, kuten Högström sanoo, enää milloinkaan valjastettu. Tätä uhritoimitusta Rheen kuvailee seuraavasti: "Kolme päivää maahanpaniaisten jälkeen he ottavat poron, joka on kuljettanut ruumiin kirkkomaahan, teurastavat sen kuolleen kunniaksi ja syövät sukulaistensa ja omaistensa kera. Kuitenkin he keräävät kaikki luut yhteen, tekevät arkun, panevat ne siihen sekä hautaavat maahan. Sitten he valmistavat puusta kuvan, jonka asettavat arkun päälle; kuva on suuri tai pieni kuolleen koosta riippuen". Graanin mukaan haudattiin luiden keralla vielä kolme teuraan verellä voideltua vitsaa, joihin asetettiin paloja poron sydämestä ja keuhkoista.