Vielä peijaisten jälkeenkin on vainajaa muistettu viemällä hänen haudalleen tupakkaa tai muuta, mistä hän eläessään on pitänyt. Rheen kertoo, että jos vainaja oli varakas, teurastettiin hänen muistokseen poroja vielä vuoden, parin ja kolmenkin päästä. Tällöinkin piti teuraan luut kätkeä maan poveen. Uhriksi valitun poron oikeaan korvaan oli ommeltava musta lanka. Graan tietää heidän vielä leiponeen pieniä, puolen hopeatalarin suuruisia ohrakakkuja, joita he jonkun vuoden ajan kuoleman jälkeen paloittelivat omaistensa haudoille, "kunnes haudan painumisesta saattoivat päättää, että ruumis oli jo aivan mädännyt".
Jollei kuollutta uhrilla lyylitelty, luultiin köyhtymisen seuraavan rangaistuksena. Lundiuksen mukaan lappalaisten poroilla muutenkin on se ominaisuus, että ne, olipa niitä paljo tai vähä, "kuolevat isäntänsä jälkeen, missä kulkevat tai seisovat, kuin ruoho". Jos vainajaa vielä muutamia vuosia kuolemansa jälkeen käytettiin johonkin erikoiseen toimeen, kuten poropaimeneksi, oli hänelle sinä aikana vuosittain uhrattava.
Vainajia muisteltiin myös pitoja pidettäessä. Randulf sanoo, että minkä maljan lappalainen juokin, kaataa hän ennen juontiaan osan maahan jumalien, mutta etenkin kuolleiden kunniaksi. Lundius kertoo heidän pidoissaan uhraavan juustoa, lihaa, kalaa, rasvaa, ydintä y.m. ruokaa, minkä he vakkasessa jumalankuvan kera hautaavat maahan.
Millaiseksi lappalaiset kuvittelivat vainajan elämän "toisessa maailmassa" ( mubbe aimo ), ilmenee hautausvarustuksista. He ovat itse kertoneet asettavansa kuolleen mukaan ruokaa ynnä tarvekaluja siinä tarkoituksessa, "että vainaja voisi tyydyttää nälkäänsä, pyydystää kaloja ja hakata puita, kuten ennen maallisen elämänsä aikana". Lappalaisten haudantakaista oloa Jessen kuvailee seuraavasti: "Heillä on se käsitys, että he toisessa elämässään, tuonelassa toimittavat samoja askareita, joihin täällä ovat tottuneet, nim. loihtivat, ampuvat, tyydyttävät sukupuoliviettiään, syövät, juovat, tanssivat, polttavat tupakkaa ja ilahuttavat itseään viinalla. Kuitenkin on siellä kaikki ihanampaa ja täydellisempää kuin tässä elämässä."
Manalan iloissakaan eivät vainajat kuitenkaan voineet kokonaan unohtaa jäljellejääneitä omaisiaan, vaan sekaantuivat tuon tuostakin monella tavalla elossaolevien oloihin ja toimiin. Paitsi hautuupaikoissa ne saattoivat kotona käyden heitä säikäyttää. Ollessaan liikkeellä, sanoo Turi, ne lentävät ilmassa kuin linnut tai riehuvat kuin myrskytuuli niin, että metsän puut taipuvat maahan. Hän kertoo myös, miten erääseen saareen haudattu, joka päivänaikaankin kummitteli, lensi kerran suurena lintuna järven yli ja rannalle tultuaan peloitteli herrasmiehen muodossa porot lepopaikaltaan. Häiriötä ja ikävyyttä vainajat saavat aikaan varsinkin lähettämällä sairautta omaistensa keskuuteen. Tämä voi johtua useastakin syystä. Yhtenä oli kuolleiden halu saada, kuten Forbus sanoo, luokseen, "sukunsa, lapsensa ja omaisensa". Kuvaava on myös Högströmin muistiinpano, jossa kerrotaan lappalaisten sanoneen, kun eräs mies kuoli parhaassa iässään: "jumala ei olisi sellaista miestä niin pian ottanut luokseen, jollei hän olisi häntä tarvinnut ja jollei hänellä olisi ollut työtä häntä varten". Yksikseen kotaan jääneet pienokaiset uskotaan manalaisten vaihtavan.
Vainajat eivät tuottaneet kuitenkaan vain onnettomuutta, hiiden uskottiin myös suojelevan omaisiaan, vartioivan näiden porolaumoja sekä yleensä edistävän elossa olevien elinkeinoja. J. Kildal kertoo, miten lappalainen uhreilla voi saada isävainajansa tai muun läheisen sukulaisen tuonelasta vuoden, parin tai kolmen ajaksi vartioimaan hänen porojaan. Sanotun ajan kuluttua tämä lähtee takaisin tuonelaan. Vainajilta voitiin lisäksi tarpeen tullen saada monenlaisia hyviä neuvoja ja tietoja.
Varsin huomattavassa suhteessa vainajat olivat vastasyntyneisiin lapsiin. Olsen kertoo, että kun vaimot olivat raskauden tilassa, ilmaantuivat kuolleet heille ja määräsivät, mikä nimi lapselle oli annettava. Synnytyksen aikana oli toisinaan myös vainajille uhrattava, nämä saattoivat näet, jos tahtoivat, vaikeuttaa kirvoitusta. Nimen antaminen näyttää ainakin myöhempänä aikana toimitetun kastamalla. Kasteveteen asetettiin pari koivunoksaa, joista toinen oli renkaan muotoon taivutettu, sekä vaskirengas tai hopeahely. "Kastajaemo" ( laug-edne ) pesi lapsen vedessä, jolloin hän valoi vettä kolmasti sen päähän sekä antoi sille jonkun esivanhemman nimen lausuen muun muassa: "minä kastan sinut kuolleen nimiseksi. Olkoon sinulla sama onni ja ilo, kuin kuolleella oli eläessään." Nimihely ( nabma-skiello ) ripustettiin senjälkeen ikäänkuin amulettina lapsen käsivarteen tai rinnalle. Jos lapsi nimen saatuaan sairastui, luultiin taudin aiheutuvan siitä, että se oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin ei auttanut muu kuin etsiä lapselle uusi nimi. Nimen uusiminen saattoi tapahtua useita kertoja lappalaisen elämässä. Graan sanoo, että nimi saatettiin vaihtaa 10 vuoden kuluessa kaksi ja kolmekin kertaa, ja Jessen tietää niitä vaihdetun joskus 70:nteen ikävuoteen asti.
Nimen mukana uskottiin lapsen saavan suojelushaltian, joka oli palvellut jo nimen edellistä omistajaa. Tämä ilmaantui joskus näkyväisessäkin, ainakin kalan ( nemo-guole "nimikala") muodossa. Forbus sanoo, että sellaisen saaminen "on lappalaiselle mieluista". Kuitenkin näyttää siltä kuin itse vainaja, nimen entinen omistaja, olisi halunnut päästä lapsessa uudelleen eloon. Hänelle oli tällöin myös uhri toimitettava.
Kerran vuodessa vainajat lappalaisten käsityksen mukaan jättivät maanalaiset asuntonsa ja läksivät vaeltamaan pitkin metsiä ja tuntureita. Tämä tapahtui jouluna, vuoden kolkoimpana ja synkimpänä aikana. Senvuoksi piti lasten tällöin istua hiljaa; jos vähänkin melusi, alkoi heti näkyä kummituksia ja aaveita. Jouluaattona ( molla ) oli myös tapana piirtää lukuisia ristinmerkkejä kodan seiniin. Istuessaan jouluyönä asuntonsa ovella noidat tunsivat, kun henget astuivat heidän jalkojensa yli kotaan. Ruoka-aineita ja varsinkin vettä piti olla esillä henkien tullessa. Suojellakseen lähteitään henkien pilaamiselta lappalaiset heittivät "vaarallisimpana iltana" veteen metallipaloja. Jollei manalaisia kohdellut hyvin, saattoivat ne kostaa julmasti esim. imemällä aivot ihmisen päästä. Näitä jouluna liikkuvia henkiä nimitettiin joulogadse ("joulukansa").
Ruotsin lappalaisten pakanuuden aikaista joulunviettoa Rheen kuvailee seuraavalla tavalla. Jouluiltaa lappalaiset pitävät miltei paastopäivänä, ainakaan he eivät silloin syö lihaa, mutta joulupäivänä on heillä sitä lihavampi ateria. Kaikista juhlaruuista he keräävät palasia ja asettavat ne tuohiseen, joka on muodostettu pienen purren muotoiseksi mastoineen, purjeineen ja airoineen. Tämän tuohipurren ruokineen he asettavat puuhun jousenkantaman päähän kodasta joulukansalle uhriksi. Graan kertoo lisäksi, että he tällöin etsivät pisimmän petäjän kotansa läheisyydestä, sen vierimäiseen puuhun he asettivat niin korkealle kuin käsin ylettyivät ruokatuohisen, mutta edellisen runkoon veistivät neljälle puolelle "tarjottimen kokoisia" kuvioita. Kuhunkin niistä oli jokaisen kylässä olevan miehen, joka oli asettanut ruokapaloja tuohiseen, Heitettävä kolme lusikallista rasvaa. [Hammondin lähetyshistoriassa kerrotaan lappalaisten veistäneen kotansa läheisyydessä kasvavaan puuhun "miehen kasvot". Kuviota, jota nimitettiin "jollevakta", voideltiin linnunihralla.] Graanin mukaan oli tällöin tapana myös pystyttää neljän kyynärän korkuinen puu, jossa oli oksia keskellä. Tämä puu voideltiin jouluiltana teurastetun poron verellä ja sen oksille asetettiin teuraan keuhkon, sydämen, kielen ja huulen paloja.