Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä (1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa. Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen Inmarin suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois, ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat murhemielin koteihinsa.
Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti ovat valmistetut.
Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon, joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia. Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"
Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan, paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.
Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan, kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.
Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras, sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle, sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa, maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä joskus kanssaan saunaankin kylpemään.
Yhtä tärkeä toimitus kuin vainajain kutsuminen pitoihin ja kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset kelan, jolloin vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.
Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten, että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään pesästä otetussa tuhassa.
Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan, syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan sielua ( lol ) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö. Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla, kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo, veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.
Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä tai hevonen.