Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on sieluperhon ( urt-bugl'i ) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa ikkunaan.
Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen, 10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen. Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen olevan kymmenen vuotta.]
Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä val-suan ("hevos-häät") tai kulem-murt suan ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne, lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.
Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän, torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. kir-kujan paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään li-kujan (luiden heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen d'ir-pid soton ("pään ja jalkojen anto").
Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa. Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: tshök peresjosli (vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää, jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä part't'shaskis, s.o. paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia, heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa, jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään. Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa, millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!" Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla muistellaan vainajia.
Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee kir-kujan inti. Muutamin seuduin kuljetetaan val-suan-luut itse kalmistoon.
Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty, kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset, ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet, asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:
"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia, nyt me niistä yhden viemme. Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet, menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"
Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.
Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat miehet, jos naista, naiset etualalla.