Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.
Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:
Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle, sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.
Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia. Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak. 22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset tulis-kiston ("kevät-vuodatus") ja sizil-kiston ("syys-vuodatus"), joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia muistojuhlia.
Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa. Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.
Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa. Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se, että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä muodostuu useita pieniä seuroja.
Seuroittain tapahtuvista muistajaisista kertoo myös Bogaevskij, mutta hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt, jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet nauttia.
Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla bel'ak, ja kertoo, että määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä, kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia. Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan, vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon. Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.
Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.
Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän gurto kalike-kiston. Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla. Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä. Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."