On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.
Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia, kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin. Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien kohmelonparantamista varten ( makmir veskaton ).
Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme, varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."
Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he, niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen, syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat: "Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako, karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja." Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.
Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin, kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin kyynärän pituinen "muistotolppanen" ( d'ibo ) tai "merkki" ( bilgi) kir-kujan paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on pystytettävä, "jotta vainajan henki ( lul ) saapuisi kotikylään". Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.
Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia ( semik ) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset Tsherdinskin piirissä tulivat semik juhlana sukulais-vainajiensa haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!" Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.
Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais- kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi. Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin, votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä venäläisten taholta.
Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin kulem-poton üi ("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille. Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta tuhoilta.
Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä, kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli perheväki perätysten hyppii lausuen: " Inmar antakoon terveyttä". Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään muistojuhlia.
Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä. Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: " osto Inmar!" Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot, jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle, joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.