Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan, että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa. Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja putshi shukkon (pajulla lyöminen).
Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään. Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan. Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys. Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä. Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään paholaista karkoittamaan.
Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on meno saanut nimen t'shokmor ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon (1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin "vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla, sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen "verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin kiirastorstaina.
Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika. Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen semik -juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista, sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia, joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille, osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.
Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille, tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat, kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille, omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä, johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa, mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka" sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole omaperäisiä.
Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät ennenvanhaan noudattaneen.
Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu. Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla urt maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan sijalle.
Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa, vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään. Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."
Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan vainajista, on sairaus ( kulem-murt-mizh ). Se on jonkin velvollisuuden laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut kuljetetaan kir-kujan eli li-kujan paikkaan, tai tapahtuu koko toimitus viimeksimainitussa paikassa. Kir-kujan uhreista on huomattavin n.k. ber-ves ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.
Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat. Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.