Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.
Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja henkiolentoja.
Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.
Ennen kaikkea ovat vainajat elossaolevien omaistensa elinkeinojen suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä, missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim. elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin. Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä. Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään. Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa, maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä. Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia keväällä kylvön jälkeen vietetyssä tulis-sur ("kevät-olut") nimisessä juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset, isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon. Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat täydellisesti yleistä muistojuhlaa.
Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e., mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä. Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon. Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät muistajaisia syöden erikoista t'shomor nimistä muistajaisruokaa, joka valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten. Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä oleskelevat.
Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse toimitus muistuttaa täydellisesti val-suan menoja siinäkin suhteessa, että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti li-kujan paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.
Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen, vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti haluaa lapsen luokseen.
Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia, joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia "katurukouksia" ( uram-ves ), joita toimitetaan syksyllä myöhään, useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio, jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään li-kujan paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla. Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä ser sures ("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi. Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat, etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat, tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.
Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.
Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä. Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala Inmar monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään käytä sanaa vesaskini ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa jibirtini ("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien "pakanuuden linnoitukseksi".