Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa vainajien rinnalle.
Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen kuuala -palvonta.
Kuala-palvonta.
Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus, jonka nimikin kuala eli kua on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa suomenkielen kota sanaa.
Kuala on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija, jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun. Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta. Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä, joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina, jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa asuinrakennus.
Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten. Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti, muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi — sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.
Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä, että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun ( belak ) kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat, osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä. Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. mozhga, kaksa, kuija, turja j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä esim. mozhga -sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa, olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan lääneissä.
Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia. Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s. materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta. Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa. Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.
Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä muiden vastoinkäymisten kohdatessa.
Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki ( podem pus ), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat, merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla. Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.