Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian ( kualaut'is ) viran, jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle.
Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" ( pokt'shi kuala ). Vähäisiä rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.
Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä, mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin. Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa. Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo: mozhga-kuala, utsha-kuala j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia sukunsa mukaan mozhga-pijos (m.-pojat), utsha-pijos j.n.e. Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana. Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi ( budzim kuala ) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi ( gurt-kua ), sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa. Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.
Kylän ulkopuolella tai kylässä muista rakennuksista erillään sijaiten on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi, ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut. Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin, n.s. "kualan perä" ( kua-berka ). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov, että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä, että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene. Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen sisälmyksiä, sulkia ja luita.
Mamadyshin piirin Staraja Jumjan budzim kualan rakennus sijaitsee kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa. Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta, joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen. Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta. Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa ( l'ugez ) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu, mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat, joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.
Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua. Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.
Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly ( dzadzi ) tavallisesti rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa vile mit'son pul (uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o. lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.] Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly. Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin vile mit'son sumik, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen vile mit'son tusti kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" ( shud vordis eli vorshud ) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita, nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. Vorshud -vakkaa ei ole kuka hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien ( kuriskis ) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan korjaus.
Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.
Nykyaikana vorshud -vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa enimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei naisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat miespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat, varsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat vorshud -vakoissa nähneensä monenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja hopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja, lampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin esineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan esineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen kunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja vogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa viimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun verran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä, vaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin uhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija. Meidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia käytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin, sanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä jumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä aikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa aivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään puuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin votjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt rukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan). Samantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa 18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien seurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan epäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä näin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia vorshud -vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien jumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja metallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen eräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös savesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon kerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin ihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että votjakit ottivat sen vorshud -vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä. Lisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti votjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa. Viimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli. Siumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri eläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät dendor. Vereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän edellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät vorshud -nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi Sarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita naiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla kualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa Kuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi (1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei kuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita pienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen seinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin varsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä votjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä, jolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.
Ylläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä votjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän uhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus n. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää, etteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia. Luultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin puettuja puunukkeja ( mino ) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään vaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä nukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä pyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten kaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne oli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia kun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa tulessa. Niitä oli suuri paljous myös "kylissä ja asunnoissa".