Kualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun he ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä eli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen (pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi mainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös suoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana käyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa lienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina asettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän aamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset pajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta, että nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla "vihreitä oksia". Vihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin varhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä myöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he asettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.
Vihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian tärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin seuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää ole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä vorshud -vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa — uhrihyllyllä kyllä toisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai suolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole — sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen rukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä, jotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten pitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin nämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan toisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen taikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka juhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin sovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin pitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen kunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. modorin, joka ei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta pidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä tapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä yhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei itäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti sellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä meidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan saaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan alta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov kertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai kuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten edellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten käsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin oletus, että votjakkien vorshud -palvonta uhrihyllylle asetettuine vihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä palvoivat puita sellaisinaan.
Että kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan vakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa rukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja alkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin paikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla, yleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa kasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin muuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana saata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että kualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on pohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin. Poistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet pakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen etelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin, joutunut oven puolelle.
Olemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa käytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten vihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen aikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä, n.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov seuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen henkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman vorshudin eli onnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja kaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin soittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden kera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun vorshud-kualan vartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille saavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu luokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan isännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi ( ter-pukis ). Mieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita kestittyään alkaa ter-pukis vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun yhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien luo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden palattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia itselleen vorshudin, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa, käärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: "vähemmän otan, suuremman jätän". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja istuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä hän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja lähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla vorshudin saattajat soittavat ja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti pitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin sävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille saapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle, jota tehdessään isäntä lausuu: "Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne kunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen tai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme". Sen jälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta palaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön asti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään häntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei enää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo Vereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän tienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun verran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja perustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän välttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain siunauksena vorshudin. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen juhlaisännän teren, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen tahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri, Teren haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän vaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin lähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne on juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista teren tointa hoitamaan. Ennen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä olevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin emäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja ohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu kualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma tere, joilla molemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä. Tultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle terelle, joka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä vorshudin ja tämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen terelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy vorshudin puoleen seuraavin sanoin: " oste vorshud, lähde meidän kerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o. taaton suvunalkajat)". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa teren kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen vorshudin puoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan leivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika hartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista padan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän lastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.
Edellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä koskeva tiedonanto, että nim. vorshudin kuljettaja ei saa jalkaansa laskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan kulkea maahan pantuja lautoja myöten.
Monet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita votjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita tässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee lisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja. Uuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan ja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille naisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin piirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä muistuttava tapa, että nim. vorshud noudetaan kuten morsian parivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa naiset ovat puettuina hääpukuun budzim dis. Että votjakit itse pitävät vorshud -juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse juhlan nimitys mudor-suan (mudor-häät).
Gavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa votjakit näitä "häitä" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että vorshudin ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin päättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan viettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin nimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita useimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä vietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin uudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee käytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin edellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana lähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä kulkemiseksi ( perge vetlon ), palatakseen jälleen takaisin juhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui kualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana uhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.
Tärkein toimitus vorshudin saattajaisissa on tuhan tuominen vanhasta tulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri tuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin erityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka. Vereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään, paitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan kannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan vielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee Bogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan pyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija kuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän mainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä pidetään suurena rikoksena: " vorshudin olo tulee raskaaksi." Ilman syytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa olla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin. Padanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen hädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen kätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se voi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle. Lisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy kirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin lähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen: "siunattu vorshud, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina kuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen näkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo, suoraan hyvän pöydän ääreen."
Käsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita paikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman käsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus votjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo Vereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta uuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin tai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan kodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin liedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he perustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta, asettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät kodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja sen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla kansoilla.
Mudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen, myöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin mukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa korka-suan ("tupahäät"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy ter-pukis. Siihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee olettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana. Kuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan vaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta ajoilta.