Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi. Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä, mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata vorshudille hanhi tai sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää vorshud -juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa kuamin ar vesaskon ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa, jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari. Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.
Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa uhriantimista ( vile mit'som ) ja osa polttaa tulessa ( tilaskon ). Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle, joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää. Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit vorshud -hyllylle toisinaan myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa. Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle vile mit'som -lihana siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi, jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.
Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä, ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä kua-berkalla varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.
Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.
Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia, alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut, ilvekset, oravat — kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa. Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki tulessa. — — Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa, tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".
Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät l'uqez. Niiden säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka; juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun, jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään. Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat tarve-esineet ynnä uhriteuraat.
Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa. Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä ( tuno ) on ilmoittanut taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista ( budzim kuala miz ). Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin votjakkien uhraavan budzim kualassa silmätaudin vuoksi metson tai teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia. Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana, että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee ut'is huomauttaen vorshudille, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille. Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän ( tuno ) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan ( tsuzh-murt kuala ) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen elämässään kuala-uhri, joista kaksi budzim kualassa. Uhriteurasta tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.
Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas. Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.
Paljoa lukuisammat kuin suurkuala-uhrit ovat ne, joita toimitetaan perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän palvovan vorshudia perhe-kualassa n. 60 kertaa vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena, kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä. Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti. Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja, vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita, muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset" rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla, jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty. Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät nimellä aibat-inti tai taza-inti ("terve" tai "puhdas paikka").] Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta, jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.
Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta. Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno ( geri-potton )-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla, ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan; luut poltetaan metsässä.