Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita toimitetaan tietäjän ( tuno ) määräyksestä taudin tai jonkun muun onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen rukous-kualan haltioista, nimitetään pokt'si kuala miz. Sitäkään ei voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille. Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus ( siziskon ). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten, että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se varojen puutteessa vielä uudistetaan ( vil'diskon ) ennenkuin varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.
Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein vieläkin salaa sairauden sattuessa.
Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös vorshudeja niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia, rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa uhreja niille.
Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä, vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin, kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan, metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja runsaampia uhreja.
Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä vil'-ves ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän asettaa vaimon sulik nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta. Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään. Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s. li-kujan-inti ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".
Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy vorshud - ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa esi-isienpalvontaa vorshudin läheinen suhde kualassa palvovaan sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava on myös, että votjakit kääntyvät vorshudin ja vainajain puoleen aivan samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin suvun vorshud ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista. Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä palvoivat kualassa vorshudin ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä, jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, Inmar, kildisin ja kuaz, sekä vorshud udja, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!" Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.
Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme, että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia, varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren" kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle. Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.
Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin vorshud ("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle. Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on verrattain kaukana, todistaa vorshud -palvonnan yleisyys kaikilla votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.
Viime aikoina on itse taivaanjumala Inmar tullut kuala-palvonnan esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin votjakkien rukouksissa vorshud nimen rinnalla. Kolmas kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen invu, jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä. Rukouksista, jotka alkavat sanoilla " inevue, vorshude ", näkyy, että invu on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen nähden, että invu nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa, että invu nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se, ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe, mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet sellaiset kuin vorshudinvu ("onnensuojelija-invu") tai budzim-kuala invu ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän tai vähemmän paikallinen merkitys.
Lud-palvonta.