Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua luidenheittopaikkaakin ( li-kujan-inti ).
Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä, jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa. Edellisiä votjakit nimittävät lud, jälkimäisiä budzim kuriskon-inti ("suuri palvontapaikka").
Sana lud merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller, joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa, varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit nimittävät niitä lud nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla, usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon taivaltajaa.
Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla. Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri, sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa. Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi ja lehmus.
Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia puita.
Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi, ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat; puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija, joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi. Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä, joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli, vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin. Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun, syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan. Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan. Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen. Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa. Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten. Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten. Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi. Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä. Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria, tuli hänen jäädä esiaitaukseen.
Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi. Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan uhripapit astua.
Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä. Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.
Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina. Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä palvontapuiden ympärille.
Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat lud-kualaksi. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä (keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m. uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain, pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut, joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.