Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös vile mit'son uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää nimitettävän vile mit'son dzhek. Aminoff sanoo ludissa olleen "ylösojentamislaudan" ( vile mit'son pul ), jolle asetettiin koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja ( dzhek ), jotka kesällä katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati. Joskus asetetaan vile mit'son uhri maahan valkoiselle liinalle.
Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita. Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys, oli vile mit'son antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan osia uhrialttarille asetettiin.
Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään vile mits'on uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä, keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on shat'shi-her, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli varresta ja tere niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama entisinä aikoina.
Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista. Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä vile mit'son-ner (vile mits'on-oksa ). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.
Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä, joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri kattilassa, vile mit'son lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti, että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että vile mit'son lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville. Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun yhteisaikana.
Entiseen aikaan ovat vile mit'son antimet varmaankin jääneet koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.
Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan vile mit'son anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa, ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan vile mit'son uhria, vaan ainoastaan tilaskon. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa. Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin ludin-vartian sovi astua.
Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat part't'shasit lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä tere, on tapana, että ut'is, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia, kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun pöydän ääressä. Tere ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen part't'shasit jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.
Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo, että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista, myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen, jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja suojele meitä".
Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin, kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa, tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet, että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".