Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan "Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin votjakeista.
Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana Birskin piirin Mozhgassa.
Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään, jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet, vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa. Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat kuuluvat: " lud-asaba on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa". Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin päivää.
Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki, mitä on keitetty, loppuisi.
Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana omaisuutena seuraavaan juhlaan.
Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja, jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään. Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka tere muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.
Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut niitä varkailta.
Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa; sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä, johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se, mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä tämän olopaikkaan.
Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista, että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev, kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa joka kuuden vuoden päästä kuat' ar vesaskon nimistä lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.
Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet tuno. Vjatkan lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua, ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se tapahtuu siten, että tuno käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen: "näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen: "hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että "keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta markkinoilta ostettava.