Tavallisesti tapahtuu lupausuhri lud-kuzolle yksinkertaisemmin eli siten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy pihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa pyytäen sairaan nimessä, että lud-kuzo leppyisi sekä odottaisi, kunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus on vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat ludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto sijaitsee.
Monet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja käsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä vainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että lud-kuzo ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on määrättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria toimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien käsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian viran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa, ettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen. Itse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan hengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat uhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet lud-kuzolle, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan kuuluvia.
Toinen kysymys on, onko tämä uhripalvonta votjakeilla omaperäinen vai vieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat lud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena siihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien taholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät lud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin uhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin piiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa: "Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan, rukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä kiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi oli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan pitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken minut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman nnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi sitä palvoa." — Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat hevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit huomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.
Lisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että lud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska lud-kuzo ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän käsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi saattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti liittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa, ovat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut tapana uhrata hevosia.]
Votjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän naapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat. Nykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa vastaavia uskomuksia, — jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kyllä olleen olemassa —, mutta votjakkien pakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on samanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit nimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa haltiaa "kirämät" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt tatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet kansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja, kostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana "keremet", joka arapian kielessä merkitsee "pyhää, koskematonta", lienee alkujaan ollut itse pyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut merkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien "kirämät" vastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa ilmaantuva sana "Sulton" eli "Sultan", joka on tshuvassienkin kirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka merkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet edellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta ei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit turkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet vierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee lisäksi sen nimitys lud-asaba ("lud-herra") sekä se seikka, että tätä yleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.
Kaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää, että votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä. Epäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys "lud" ynnä oikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut omiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja perustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien vastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.
Jälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on säilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää Wichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa viettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan tullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen. Joka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä. Vuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille uhrattaessa lausutaan, kuuluvat: "Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen. Antamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua, Mardan-isämme!" — Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella Kynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan t'shekaskon inti ("rauhoituspaikka").
Kysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa vastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta. Kuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä jumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä ja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin olla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa oli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat syrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka jumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin, tuskiin ja poltteeseen.
Syrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti seuraava arvokas tiedonanto: "Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia, toiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat kuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia rukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta toisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös kaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat kaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin, jotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan päässä…"
Tällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa, vaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.