Kylien yhteinen uhripalvonta.
Suurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden kyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta sukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto, sijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli mahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto aitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti edelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien perusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.
Niitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän yhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen aitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä ludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei kylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe kuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta erotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.
Yhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä, johtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät kirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan uhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja kielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös votjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa lehtoa votjakinkielellä lud sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan uhrilehdosta puhuessaan sanaa gurt-lud ("kylälud") erotukseksi monen kylän yhteisestä, jota hän nimittää meren lud ja elen lud. Buch, joka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä uhripuistoa nimityksellä budzim lud ("suuri lud"). Kumpikin kirjailija käyttää näin ollen lud sanaa, samoin kuin venäläiset keremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten Wichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja muitten uhrilehtojen välillä. Lud, hän sanoo, on paikka, jossa pahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja ( vesaskon inti ). Huomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin myös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko, että lud-haltia ( lud-kuzo ) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei koskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi edellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät budzim kuriskon inti ("suuri palvontapaikka").
Eroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on huomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole läheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa emäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet kyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden kyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan tavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään ryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä. Lisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään paljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein kokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin kymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden lausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan miehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion tein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina, kuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on lapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla ottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia uhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin Birskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai toisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle aukealle kedolle.
Suuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien uhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia heidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri ( bulda-ves ) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän uhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo Wichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään joka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta ottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi portti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme; uhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari valkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa eri kylässä.]
Vielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi Mamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta ottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen vietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha tammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita tammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää uhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa hankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa vuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen kaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden säilyttämistä varten.
Vanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin matkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta eräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän uhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan kerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä, vaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita yhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita, lukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä neljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin luita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit kumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin vapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan niitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia pyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit uskovat, että joutsenet rukoilevat Inmarilta heille onnea ja viljaa.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen uhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että suurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen. Joutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he uhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla hän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden jalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti kolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.
Aminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun kolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja lammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee uhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta härkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä paitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto lehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.