Malmyzhin piirin uhrimenoja, joissa ilmenee omituinen uhriteuraan tiedustamistapa sekä erittäin alkuperäinen vile mit'son uhri, kuvailee Osokin (1856). Kevätkylvön sekä viljankorjuun jälkeen kokoontuvat muutamat votjakkikylät uhraamaan eläimiä uhripapin määräyksen mukaan; tämän henkilön tärkeimpiä velvollisuuksia on tiedustella, millaisen uhrin jumala vaatii. Sen vuoksi on hänen uhrijuhlan edellä mentävä metsään uhrien otollisuutta tutkimaan. Palattuaan sieltä hän kertoo kyläläisille nähneensä, mitenkä Jumala metsässä kiiti hänen ohitseen vihurin tavalla esim. valkoisen härän selässä. Tästä votjakit päättävät, että jumala haluaa valkoisen uhriteuraan. Jos uhripappi kertoo, että hän näki jumalan mustan lampaan tai harmaan hanhen selässä, merkitsee se, että uhriksi on annettava musta lammas tai harmaa hanhi. Joskus uhripappi määrää sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan omassa läävässään ottaen siitä silloin tavallista kalliimman hinnan. Teurastaminen tapahtuu pyhäkössä uhritulen ääressä. Lukien uhrirukousta lakki päässä uhripappi heittää tuleen vähäisen verta ja lihaa. Tuleen hän heittää lusikalla myös muutamia pisaroita kumyshkaa. Silloin kaikki, jotka ottavat osaa uhrijuhlaan, laulavat kuorossa ja tanssivat tulen ympärillä. Kun laulu ja tanssi on päättynyt, otetaan uhriteuraista sisälmykset, osa suolia ripustetaan puuhun sekä ennen kaikkea eläinten sydämet, jotka votjakkien käsityksen mukaan ovat jumalan mieliruokaa. Sitten lihat keitetään ja nautitaan yhdessä. Juhlamenojen jälkeen vielä huvitellaan kaikin tavoin, ajetaan pari- ynnä kolmivaljakolla sekä pidetään iloista melua. Näin vietetään juhlaa kokonainen viikko. Uhrilihojen ylijäämät käytetään kotitarpeisiin, köyhät ottavat suolet, siistivät ne, täyttävät uhriteurasten verellä sekä syövät uhrijuhlan kunniaksi.
Muutamin seuduin liittyvät yllämainittuun uhrijuhlaan vielä vainajien muistajaiset. Niin kertoo Potanin, joka v. 1884 otti osaa Jelabugan piirin suureen, kokonaisen viikon kestävään bulda-juhlaan. Juhla alkoi toisena päivänä Pietarin päivän jälkeen, jolloin votjakit teurastivat illalla kylän takana olevalla niityllä lampaan ja keittivät sen vainajia varten. Niitylle oli asetettu tuohivakka. Siihen vuodatettiin teurastetun eläimen veri, ja sitä paitsi oli jokaisen osaaottavan velvollisuus heittää sinne myös vähäisen kumyshkaa sekä ohukaispaloja, joita oli valmistettu muistajaisruuiksi; lopuksi vuodatettiin siihen myös uhrilampaasta laadittua keittoa. Menojen päätyttyä tuohivakka jätettiin pellolle, ja koirat söivät sen sisällyksen.
Seuraavan päivän aamuna kaikki kylpivät saunassa. Bulda-paikkaan, joka sijaitsi vuoren rinteellä ja oli risuaitauksella ympäröity, kerääntyi jo varhain uhripappeja, mutta kansaa saapui hitaasti. Puolipäivään asti, jolloin kertoja saapui pyhäkköön, ei siellä ollut muita kuin uhrin toimitusmiehiä. Pyhäkkö oli puuton, vain keskellä seisoi kuivettunut koivu ja sen oikealla puolella lehmus. Koivun alla oli vähäinen miesjoukko, jonka keskellä uhripapit puuhasivat valkoisissa mekoissa. Erillään miesjoukosta ylempänä seisoi naisten juhlapukuinen ryhmä. Kuivuneen koivun alle oli viritetty tuli ja tulen yläpuolelle asetettu riukuteline kattilain ripustamista varten. Noin kuusikymmentä askelta etelään päin uhripuusta oli riviin pystytetty kolme nuorta koivua, joiden eteen oli asetettu pöytä. Koivusta koivuun oli sidottu köysi, johon oli ripustettu valkoisia, päistä koruompeleella kirjailtuja pyyhinliinoja. Niitä oli niin paljon, että ne muodostivat ikäänkuin yhtäjaksoisen seinän. Äärimäisenä vasemmalla sivulla olevaan koivuun oli ihmisvartalon korkeudelle punottu puunoksista linnunpesän tapainen, johon oli asetettu pyyhinliinalla peitetty lautanen. Tähän pani pääpappi uhrirahat. Pöydällä koivujen edessä oli n. 20 tuoppia kumyshkaa. Uhripöydän ääreen maahan siroitetuille pähkinäpensaan oksille oli ladottu lautasia. Niissä oli ohukaisia ja leivänviipaleita, joiden pinta oli sivelty voilla tai munavoiteella. Lautasia oli maassa noin kolmen sylen leveydeltä. Pöydän eteen oli asetettu kaksi pitkää penkkiä vanhuksia varten. Neljä valkopukuista pappia istui heidän seurassaan tai puuhaili pöydän ääressä hatuttomin päin. Uhrirukouksen aikana kansa asettui pöydän eteen polvilleen. Vanhin uhripapeista, joka seisoi äärimäisenä vasemmalla kädellä, otti nyt käteensä kumyshkakupin ja alkoi lukea rukousta, jota tehdessään hän toisinaan kohotti kuppia ilmaan. Toisillakin papeilla oli kädessään kuppi tai puumalja: Uhrianomukset päättyivät tuon tuostakin "amin" sanaan, johon koko uhrikansa yhtyi. Rukouksen jälkeen menivät papit uhritulen luo, jonne astuessaan he, sen sijaan että olisivat kääntyneet vasemmalle, joka olisi ollut suorinta, kääntyivät oikeaan ja tehtyään koko käänteen menivät peräkanaa, pääpappi etumaisena. Vielä nuotion ääressä luki uhripappi rukouksen kaataen samalla kumyshkaa tuleen. Sen jälkeen papit tekivät jälleen koko käänteen vasemmalta oikealle ja palasivat takaisin pöydän ääreen, mutta tällä kertaa astui ensimmäisenä se, joka äsken kulki viimeisenä. Tultuaan pöydän luo pääpappi joi kumyshkaa tarjoten sitä myös apulaisilleen, sen jälkeen saivat muutkin ukot sitä maistella. Rukouksen aikana oli papeilla muhamettilaisten tapaan pyyhinliina päässään. Toisin paikoin, kertoja huomauttaa, uhripapit käyttävät merkkinään, paitsi pyyhinliinaa, koivun oksaa, joka halkaistaan kahteen haaraan ja asetetaan kaulaan siten, että toinen haara tulee käymään oikean, toinen vasemman olkapään alitse.
Muut uhrimenot eivät suurinkaan eroa edellämainituista. Huomiota ansaitsee vain, että jokaisesta uhrileivästä leikataan viipale kahteen kuppiin, joista toisen sisällys kaadetaan tuleen, toisen syövät uhripapit. Mainittakoon myös, että uhripappi rahaa kerätessään asettuu polvilleen. Samoin tekevät ne, jotka uhraavat roponsa. Uhrirahaa ei saa antaa paljaasta kädestä, vaan kunkin on se tuotava kämmenen yli vedetyllä hihallaan.
Eri seutujen uhrikuvauksia vertaillessa huomaa samojen päämenojen ohella vähäisiä paikallisia eroavaisuuksia. Niin on esim. itäisillä votjakeilla vielä tapana ripustaa, maanhaltian uhria lukuunottamatta, kaikkien suurten teurasten luut pyhän lehdon puihin. Heillä on myös tapana, etteivät kotolaisetkaan, jotka syystä tai toisesta ovat estyneet saapumasta uhrijuhlaan, ryhdy sinä aikana työhön, vaan leipäuhrilla muistelevat kotipihalla heimon suurta uhripalvontaa. Lisäksi huomautettakoon, että kaikilla votjakkialueilla, miten kauan uhrijuhlaa kestääkin, uhripappien velvollisuus on koko ajan niin hyvin päivällä kuin yöllä olla uhrilehdossa, sillä sinä aikana eivät uhritulet saa sammua. Sateisina ja kylminä öinä uhraajat ovat pakotetut tekemään verhokseen teltan tapaisen suojuksen.
Kuten on mainittu, alkavat Jelabuean piirin votjakit uhrijuhlansa muistajaismenoilla. Myös Kasanin läänissä on tapana viettää suuren uhrijuhlan yhteydessä muistajaisia suvun vainajien kunniaksi. Niin on esim. Mamadyshin piirin Staraja Jumjassa tapana toimittaa monen kylän yhteiset uhrit seuraavassa järjestyksessä. Ensimäisenä päivänä uhrataan varsa Inmarille, valkoinen vasikka viljan jumaluudelle ( du-kilt'shin ) ja musta karitsa vainajille. Toisena päivänä teurastetaan musta härkä maan jumaluudelle ( mu-kilt'shin ), samalla toimitetaan myös yksityisten tuomat lupausuhrit, joita he syystä tai toisesta ovat kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana "luvanneet". Kolmantena uhripäivänä teurastetaan valkoinen lammas aurinko-emolle ( shundi-mumi ) ja valkoinen karitsa kohtalon jumaluudelle ( kaba-inmar ). Sitä paitsi uhrataan hanhi ja sorsa terveyden vuoksi.
Muistojuhlan vietto tapahtuu siis täällä lehto-palvonnan yhteydessä. Kuitenkin on vainajain uhri toimitettava eri tulella ja eri paikassa uhrilehdon syrjässä. Kuten kaikissa votjakkien nykyisissä muistojuhlissa käytetään tässäkin omatekoisia vahakynttilöitä sekä erityistä uhrikaukaloa, johon kukin osaaottavista perheistä siroittaa ruokamuruja. Uhriteurastus ja rukous toimitetaan kasvot pohjoista kohti kuten yleensä ullan vandon ("alas teurastus") uhreissa. Uhrin jätteet jäävät kedolle tai poltetaan nuotiossa. Muistojuhlaa vietetään yhteisesti suvun kaikkien vainajien kunniaksi.
Vainajainpalvonta ei ainakaan nykyään näytä kuuluvan itse kylien yhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville luonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala Inmar, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota votjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien rukoussuunnassa kasvot etelään päin. Inmarin rinnalle on tullut vielä erityinen, mahtava jumaluusolento kilt'shin-inmar, jolle myös uhrataan hevosia. Maanjumaluudelle ( mu-kilt'shin ) uhrataan maahan musta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon jumaluudelle ( kaba-inmar ) sekä panettelija-jumalalle ( al'akinmar ). Sitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle ( du-kilt'shin ), ukkos-emolle ( gudiri-mumi ) ja aurinkoemolle ( shundi-mumi ). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan palvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse palvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset haltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin erityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien haltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten paljoudesta.
Samoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään kylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää sitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua. Hyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu yhteen kesäisen kuala-uhrin eli "lehti-olut"-juhlan kanssa. Muutamin paikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän aamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta ennenmainitussa Imenlek puistossa.
Kooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman vuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin sopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei ainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen uhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella epäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä myöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff huomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa kansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin ylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.