Talon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät mitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat oleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa itselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä hänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin votjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen perustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan polku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää Kasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen heti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä ruveta asustamaan peri (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea karkoittaa.
Karjapihanhaltiaa votjakit nimittävät gid-murt ("karjapihaihminen") tai gid-kuzo ("karjapiha-isäntä"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä haltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä sekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää huolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa vieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään rehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan, että gid-murt pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia, joista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden harjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen niitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs isäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin näki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen kertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä karhun jäljet.
Samoin kuin korka-murtille toimitetaan gid-murtillekin niin hyvin satunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on karjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät sairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on tapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta hevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin kuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan karjapihaan.
Vuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä keväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se palaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi toimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta syksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt terveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa, muistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus on vain siinä, että gid-kuzolle tulevat uhriantimet kuopataan maahan karjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa. Kuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa kaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa, jossa myös Inmarin nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia hevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo gid-kuzolle luetun seuraavan rukouksen: "ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele karjaa ja aja kaikki paha talosta".
Saunanhaltia on munt'so-murt ("sauna-ihminen") tai munt'so-kuzo ("sauna-isäntä"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös ted'i-murt ("valkoinen ihminen"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän, keski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu olento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se puhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun onnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä votjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento. Saunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee alusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin, häiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset haltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai puhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin pienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai muuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta. Ainoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on vihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan saunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin toimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa kuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.
Edellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia, jotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on Glazovin ja Sarapulin piireissä obin-murt ("riihi-ihminen"), jolle pohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä riihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan suojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka yleisimmin on tunnettu nimellä ikem - eli it'im-ves ("riihi-uhri") on käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita erityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään sorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä tai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään kotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan. Lopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen aikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa riihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin votjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta jätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille haltian hyväksi.
Lisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten votjakkien pahanluontoinen albasti, joka oleskelee asumattomissa rakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu nulliskis. Edellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa niin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet asumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa omistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin haltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos "kissan" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa. Kummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.
Vertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin huomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo Pervuhin huomauttaa, ettei korka-murt Glazovin piirin votjakeilla eroa missään suhteessa venäläisten naapurien "domovoj" haltiasta, kutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin "susjetka". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden haltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi. Syrjänienkin "susjetka" asuu samoinkuin votjakkien, korka-murt tuvan lattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä haltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee vastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia kun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena tai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä rakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin rakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa kuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on syrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov kertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan nurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa sanoen: "susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme vanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja perhekuntaani." Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan, mutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen käsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen jälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat syrjänit kodinhaltian asustavan.
Samoin kuin venäläinen "domovoj" on siis syrjänienkin kodinhaltia samalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on asuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita heidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden öi-ejäse ("tupa-isäntä") ja abzar-ejäse ("karjapiha-isäntä") eivät vastaa ainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä uhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin että on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan korkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä haltioita heillä ovat myös albasti, obin-murt sekä nulliskis, joista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan edellinen tatarilais-, jälkimäinen ( obiri = ovinj) venäläisperäinen; viimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös nulliskis "kantaja", joka vastaa suomalaisten "paraa". Votjakkien saunanhaltian vastine syrjäneillä on pivsan-olisa ("sauna-eläjä") eli pivsanaika ("sauna-mies") ja riihenhaltian rinish-olisa ("riihi-eläjä") eli rinish-aika ("riihi-mies"). Albastia vastaava haltia heillä on venäläisiltä nimineen lainattu "kikimora", joka samoin kuin tuo on paha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.
Näin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat olevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes kaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan, ole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo korka-murtin lattianalainen asuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla votjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa kuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä karjanhaltiaan gid-kuzoon tulee, on jo ennen osoitettu, että niin hyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia karjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs seikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim. uudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet asuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta ajalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät oleskelevat.