Samoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta lainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on nules-murt eli tshatsha-murt ("metsä-ihminen"). Glazovin piirissä se on tunnettu myös nimellä nules-nuna ("metsä-setä") ja Sarapulin piirissä nules-ut'is ("metsän-vartia"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan obidaksi. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin ihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan, että sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä ihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään korkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä Glazovin piirissä vielä nimellä bidzim nuna ("suuri setä"). Metsässä, jossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta, kultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää näkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit kertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi kertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat tuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee luokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin metsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen väkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen eikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa näet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on mehiläishoidossa avullisena.
Samoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja. Ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla votjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä aikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti votjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen metsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän pyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät metsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat metsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.
Nykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle ainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on olemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata nules-ut'isille syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen ottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja harmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija, liemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla kaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille metsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että vainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa. Eräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: "anna minulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi. Anna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä vielä sinulle lahjoja annamme."
Saman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan nules-murtille kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan harmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä tuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m. metsänriistaa.
Sama kirjailija kertoo Glazovin piirin votjakkien uhraavan metsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan laitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: " bidzim-nuna! nules-nuna! nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla aloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se vastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme kulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja suojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta." Uhripuuro, joka metsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle. Syksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri pirtan-soton. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus tapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se on karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.
Bessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi metsänhaltialle ( t'ashsha-murt ). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin metsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen teline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia, toisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata pyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä kohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.
Myöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät metsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille joskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti sorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän määräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen uhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät satunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä sion-poton ("ruuan vienti"). Toimitus muistuttaa suuresti vainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri peltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten valmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai seitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se paha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan uhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta liedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän vasta voi omaisiaan lähestyä.
Metsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös lud-murt ("vainio-ihminen") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun lud-kuzo tai lud-asaba (keremet) haltiaan. Lud-murt on tunnettu etupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen kääpiö, joka nules-murtin tavalla voi jonkun verran pitentää tai lyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen, matalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea nähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee laitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan ainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun karja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä lakki päässä rukoillen: "hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne laitumelle, älä anna niitä petojen käsiin".
Paitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko metsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on ennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu pales-murt ("puoli-ihminen"), jota Georgi nimittää myös alidaksi. Sekin on ihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen ruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä yksi rinta, joka on niin iso, että kun pales-murt sen tunkee ihmisen kitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä se ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen peloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan, että jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka veripisarasta uusi pales-murt.
Pahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu shurali, joka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään on sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä, eksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta hyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa uuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä hurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.