Pahoja metsänhaltioita on myös iskal-pido-murt ("lehmänjalka-ihminen"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon. Vyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat, jotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat. Viimeksimainittu on metsänhaltia, kuten nules-murt, jonka seuraan se kuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit uskovat sen syövänkin ihmisiä.
Sarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä babasir ("metsäpiru"), joka hohottaa metsässä, sekä kuzpino murt ("pitkähampainen-ihminen"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat hampaat, ynnä kukri-baba, jota kirjailija vertaa venäläisten "baba-jaga" nimiseen syöjättäreen.
Pahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava ubir, joka on kuolleen velhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta. Votjakit nimittävät sitä myös kulem-ubir ("kuolleen u."). Kalpeaan ruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se ryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä, s.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki paidankauluksen nauhat, silloin ubir tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui. Votjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu siitä, että ubir ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian alkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle hengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he nimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä shaitan (saatana) ja peri (paholainen).
Metsänhaltiana on vielä karhu ( gondir ) mainittava, jota votjakit pitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä mukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää, mutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät mainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä, useimmiten sanovat sitä "vanhaksi mieheksi". Kun he metsässä kohtaavat kontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin. Joskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he uskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita. Vihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi ei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen viittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole olemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä, että karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.
Glazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös gondir ("karhu") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja jota kuten korka-murtia on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun se vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä kuitenkin alkujaan metsänhaltia.
Votjakkien nules-murtia vastaa täydellisesti syrjänien versa ("metsällinen") eli veris-mort (joskus myös lesak-mort "metsä-ihminen"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä nimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin miksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla "djadja" (vrt. Glazovin piirin votjakkien nuna ). Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano ja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi syrjänit usein nimittävät sitä myös kuz dada ("pitkä setä"), mikä nimitys siis vastaa Glazovin votjakkien bidzim nunaa ("suuri setä"). Nules-murtin tavalla kiitää veris-mortkin vihurina paikasta toiseen vieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä pelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin kuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin metsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa. Yleensä on veris-mort hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista hyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se opastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa heidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana toimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että syrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he asettavat kannon päähän tiheikköön, sillä "metsä-setä" pitää tupakasta. Arvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää Dobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit uhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan kadotessa.
Karhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin votjakeilla.
Luodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme niidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä asuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa huomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten käsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset ensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla taas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä yhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin votjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka ei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat lainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne yksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein käytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös votjakkien vainio-ihminen ( lud-murt ), jota vastaa venäläisten "polevik" ("peltohinen"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin venäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa Pervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien alkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa. Vieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut haltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien nykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta hävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla ovat kirjailijan mukaan pales-murt, ja iskal-pido-murt, joista ensiksimainittua vastaa tshuvassien ar-zori ("puoli-ihminen") ja jälkimäistä tatarien sijir-ajak ("lehmä-jalka"). Eteläisillä votjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme varsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti tatarien urman ejäse ("metsä-isäntä") haltiaa. Samalta taholta tulleita ovat myös pahat shurali ja ubir -henget, joiden nimetkin ovat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. Obida, joka on tshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien taholta.
Kaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla ainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman minkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento, jolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään muu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille toimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja tapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo edellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava epätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita vältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat tulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös Jelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen kylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin menettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja vainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto, että nules-murtille uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn kuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava, että votjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin haltioita. Niin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti Sarapulin piirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino, uhrataan syysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä metsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla entisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä muistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat, kuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään syvissä metsissä.
Vedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin vu-murt ("vesi-ihminen") muutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös vu-kuzo ("vesi-isäntä"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on suuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin votjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan tapaisista sormista ( vu-murt-t'shini ), joita he luulevat löytävänsä jokien rannoilta. Useimmiten vu-murt asuu syvissä vesissä, kuten suurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös pienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä kartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan paljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan se saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla. Vetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo tuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten ei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu, sillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.