Samoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt, myöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston ruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian "vaimo" ( vu-murt kishno ) tai "tyttö" ( vu-murt nil ) nousee rannalle sukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen vedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee, heittäytyy veteen.
Paitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia joskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat tuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että se on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä päinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.
Glazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat metsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä tuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on Glazovin votjakeilla käsitys, että vu-murtit talvella joulun edellä tulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän tullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät sanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on myös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita sekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia vedenhenkiä vozho nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä vozho-dir (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika päättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin asuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä vozho-kel'an ("vozhon saattaminen"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä kulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen "kohtaloaan" sekä huutaen vu-murtille: "poistu täältä meidän luotamme!" Vielä seuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä joelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: "lähde luotamme!" Pervuhinin mainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi. Vereshtshagin kertoo, että vozho-kel'an tilaisuudessa käännytään uhriantimin itse paikallisen joen puoleen: "Siunaa joki Tshura! Määrättynä aikana me saatamme vozhoa. Suojele meitä kaikesta sairaudesta ja onnettomuudesta!" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa ynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi tietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle avantoon.
Votjakkien käsityksen mukaan on vu-murt yleensä pikemmin paha kuin hyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä vu-peri ("vesi-piru"). Gavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä vesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä että eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja hävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin vaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän on pakko vaipua syvyyteen. Joskus vu-murtin sanotaan lähettävän tautejakin.
Kuitenkaan ei vu-murt sen paremmin kuin muutkaan murt haltiat ole ehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa. Hyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa mylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin. Sitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä elävää siipikarjaa.
Uhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös määräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan sille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä sairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan hanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on heitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle toimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu ainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona. Syysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff tietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran veteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev tietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta, jotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja heitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan vu-murtille joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa heitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan sille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain hanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös myllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan on vu-murtin kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin sanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja lampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava vedenhaltia syrjäneillä on va-kul' ("vesi-hiisi"). Usein kuulee sitä nimitettävän myös vais eli vasa ("vetehinen"). Fuchs tekee eron kul'in ja vasan välillä sanoen, että edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös vasa-tisa ("vetehinen-järvehinen") ja (saduissa) vasa-tetka ("u.-täti"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit käyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta vedenhaltiasta puhuessaan.
Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt, kehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin naispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta, karvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee itseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä kuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka toisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä hiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat. Kun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät korkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on pitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se uiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus muulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi sillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen. Wichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana, sellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen muotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja kädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä pieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se lisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja tuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit tietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista, kul'-t'sun ("kul'in sormi").
Miespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto jonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän, karvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan. Janovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana, pitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen sukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan talonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä hiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi veteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei kotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.
Joskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov mainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään vetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat vaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla suuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran haavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt myllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan poikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena ilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään pitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan verkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa, mutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.
Votjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan vedessä meluten ja myllynpatoja särkien "matkustavat häihin". Sitä paitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten ilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat takaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä kut'ja-voisa tai kut'ja-dad'ja. [ Kut'ja (venäl. kutja) merkitsee juhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]