Siinäkin muistuttaa syrjänien vedenhaltia votjakkien vastaavaa, että se on pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa myrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee, on vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov sanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä. Nalimov tietää, että naispuolinen vasa houkuttelee miehiä luokseen saadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo vetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen nähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä anastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa uppoaa soihin ja jokiin.
Kristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen nimeä kul' on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä. Sellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen ääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa vedenhaltiaa kohtaan osoittaa Jen (taivaan jumala) iskemällä siihen ukkosilmalla salamoitaan.
Kansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei kul' kuitenkaan ole ollut ehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se antaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin muistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle hyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava rumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen kiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla sovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii myllyä rakennettaessa uhriksi "pään", muuten se häämatkallaan särkee padot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa annetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo, ettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa, jollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo, että paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin yleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.
Shatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä it'setik nimisistä vedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia, ihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo olevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita myöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat ihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana palvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa y.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot esiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian alta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä pyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen. Smirnov vertaa niitä votjakkien kutis -henkiin, mutta on huomattava, ettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä ilmenemismuotoa.
Vertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä uskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei kuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat samaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa toisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla kehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä isovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin liittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin votjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen vaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin votjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien vetehinen tatarien siu-ejäse ("veden isäntä") ja tshuvassien shu-hozi ("veden isäntä") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin vu-kuzo ("veden isäntä") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää rajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten välille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien vedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten vetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten Popov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin väitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät uskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan omel' (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen rahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä. Perustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee kansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat kuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että kertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja vierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta vedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole syrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään, että vasa nimikin on suoranainen käännös venäläisestä "vodjanoj" sanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi shishiga, jolla syrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista vedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.
Vedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa käsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä hukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin hukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina hän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä hukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka ilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi jälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen kaulaansa.
Votjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten, on lisäksi luettava kilt'shin eli kildisin (Glaz. p.), jota valkean ulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä ted'i kilt'shin ("valkoinen kiltsin"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja Inmarin välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on kilt'shinistäkin runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat kuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä kerrotaan, miten kilt'shin ennen vanhaan kulki maan päällä tehden ihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän velvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös erään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla votjakkialueilla on kertomus kilt'shinistä viljamaan vaalijana. Sen mukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä pientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja koskisi kilt'shinin valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa kasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia. Pellon pientarella kulkevana nimitetään kilt'shiniä Sarapulin piirissä nimellä mezha-ut'is ("pientaren-vartia").
Monipuolisena suojelushenkenä kilt'shin on vähitellen alkanut syrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita. Useimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin todellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä uhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina. Vanhan vu-murtin sijalle on tullut vu-kilt'shin, talonhaltiain sijalle dürt-kilt'shin ja gid-kilt'shin. Yleisempiä ovat dü("vilja")-kilt'shin sekä mu("maa")-kilt'shin. Yksinään kilt'shin, joskus myös nuni("lapsi")-kilt'shin, nimisenä votjakit palvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten suojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen syntyessä kilt'shinille valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään kilt'shin-taka ("kilt'shin-lammas"), teurastetaan pihalla, jossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään vastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti ei kilt'shin -uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan aluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä tunneta kilt'shin-taka uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin alkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien muistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään votjakkien kilt'shin-taka on omaperäistä laatua. Kuitenkin on huomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava uhritoimitus.
Niin hyvin kilt'shinin ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät kertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se nykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin jumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet, joissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien kilt'shin -kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä kristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus kutsuvat he kilt'shiniä enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus profetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen. Ilmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan kilt'shinin synonyymina. Votjakkien legendanomaista kilt'shiniä vastaa tarkoin tsheremissien puirsho.
Joskus ilmaantuu miespuolisen kilt'shinin rinnalla myös naispuolinen kilt'shin-mumi. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä "Kaldyni mumas" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä jumalatar on ensi sijalla Ilmerin ( Inmar ) jälkeen, ja että votjakit väittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen synnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat sille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä "Mukalzin", "Mutzien kalzin" ja "Mumu kalzyn" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä Inmarin äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten hedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät samat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys on edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet "Mu kalzin" ja "Muldsien kalzin" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on, että muzem-mumi ("maa-emo"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on vaikuttanut mu-kilt'shinin sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa mu-kilt'shin mumi sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta muzem-mumia. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin tiedonannossa naispuolisesta kilt'shinistä synnytyksen jumalattarena. Vaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat "Kaldyni mumas"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin legendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että kilt'shin on ollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen haltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta kildini ("siittää, synnyttää, luoda"). Rytshkovin mainitsemaa "Kaldyni mumas" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien shotshen-ava ("synty-emo").