Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.
Edellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet ihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa ilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös karhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena eläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän haltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne alkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa niiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.
Näiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä palvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta nimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea siinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää eivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia. Luonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden elollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai ehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan esineiksi.
Ensi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota votjakit nimittävät inmar. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla taivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää merkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa kuin inmar zore ("sataa") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij esittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on votjakkien väite: "kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme inmariksi", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat tarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on inmar sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan merkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä edelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on sitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty myös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa täydellisesti syrjänien jen, joka myös alkuaan merkitsee taivasta, mutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.
On luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain tullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä, miten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty persoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu rukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät taivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan palvonta on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.
Tätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä asuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia uskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän naapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta itse "taivaan" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen tängere ("taivas") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin kääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen Jumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös tura, jolla nykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet taivaanjumalaa. Että votjakkien Inmar todella on ollut turkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena, osoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin, hevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on erityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava, että votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa useita eläimiä, nimittävät Inmarin uhria muista erotukseksi nimellä kurbon, mikä johtuu tshuvassinkielen "kurban" ("uhri") sanasta. Lisäksi on Inmarin palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän haltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri ( tilaskon ), joka, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.
Polveutuisiko siis Inmarin palvonta näin ollen ehkä vasta bolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on votjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen turkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen puolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta päättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden niin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on sama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien Inmarin palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että uhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla valkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi manalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan. Vielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka muhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin, niin että Inmaria on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin. Kummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä vallan vandon ("ylös-teurastus"), jälkimäisellä ullan vandon ("alas-teurastus"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu myös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen tuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen polttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista nimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita ei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat olleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen uhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin vielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole Perman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin Sarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun votjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle olennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta osoittaa lisäksi se seikka, että Inmar sanaa vastaa äänteellisesti suomalaisten ilmanhaltian nimi Ilmari. Onko siis taivaanjumala ollut tunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta tukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa Suomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta jumalanaan. Johtopäätteellisten Inmar ja Ilmari muotojen yhteydestä voimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin taivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi tuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen aikana, kunnioittaessaan jumalanaan "koko taivaan piiriä".
Taivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä maanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten katseet taivaalle päin. Että votjakkienkin Inmar on ennen kaikkea maanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle uhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla huomauttaen, että votjakit rukoilevat Inmarilta maalle hedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat kildis-vordis ("siittävä, ylläpitävä"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein antavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan alkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin sanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan pokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On siis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle etupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole väitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua maanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset paimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.
Taivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti vainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan sidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai sukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan hänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille pyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin ( mizh ) aiheuttajana.
Vanhin votjakkien Inmarin palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin kuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin arvokkaita piirteitä: "Pääjumala Ilmer ( Inmar ) asuu taivaassa ja on kaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta tapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen häntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten, joina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla valkeakarvaisia."