Nykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina enää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he pitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen. Yleisin Inmarille omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin eteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on tapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin on polttouhrin ohella joskus vanhempi vile-mit'son uhritapa säilynyt.
Tietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta, puuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he piilottivat asumattomiin majoihin Inmarin kuvan, joka oli vain karkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu suoruohoista. Toinen Inmarin kuva, josta sama kirjailija puhuu, säilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa. Kuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi asetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä aukaistiin, "jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset". Mainittuihin tietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne koskevat kumpikin vorshud -palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti olekaan mikään muu kuin vorshud-vakka, jonka alle votjakit toisinaan asettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta. Luultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus sanoo germanien luonnonjumalista: "He eivät pidä taivaallisten suuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja että niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot."
Myöhempinä aikoina Inmar on korkeampien uskontojen vaikutuksesta yleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat alkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät hänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä. Votjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus Vjatkan lääninlehdessä (1861): " Inmar on heidän käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei siis Inmar alkuaan, kuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut vainajien tavalla tapain tuomari.
Nykyisen ajan Inmar muistuttaa toiselta puolen muhamettilaisten Allahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta, jotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu Inmarin määresana budzim ("suuri"), jota muhamettilaiset aina Allahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat Inmar-atai (I.-isä) sekä Inmar-anai (I.-äiti), jolla votjakit tarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus Inmar-kildisin-kuaz, joka Glazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei myöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin ymmärrettävissä, kun tiedämme, että kildisin esiintyy votjakkien legendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että kuazia, mikä oikeastaan merkitsee "säätä, ilmaa" ja joka jumaluusolentona, kuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan tässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä. Viimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten vastaavaan, jotka "tasast tuult" nimittävät Jumalan "pühä hõngukene". Pervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien rukouksista poistaa kuaz sanan ja asettaa sen sijalle nimen dzhets lul ("hyvä henki").
Paitsi ennenmainittua kildisiniä, jota toisinaan nimitetään kilt'shin-inmar, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja palvelijoina myös alak-inmar ("panettelija jumala"), joka ilmoittaa imnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten parjauksilta sekä kaba-inmar ("kohtalon jumala"), joka voi tehdä ihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen, muistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle vierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja tsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä uhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä kotilintuja. "Inmareiksi" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää venäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa ( Il'ja-inmar ) sekä Nikolai Ihmeidentekijää ( Nikolai-inmar ). Samoja suojeluspyhiä, jopa niiden kuviakin nimittävät syrjänit Jen nimellä.
Inmarin jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat auringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse luonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään ole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä "emoksi" ( mumi ), jota vastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät "ihmiseksi" ( murt ).
Auringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on shundi-mumi ("aurinko-emo"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse aistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että shundi-mumi on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se loistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta votjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he shundi-mumilla tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä heidän tapansa kääntyä shundi-mumia palvoessaan itse auringon puoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi heidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään shundi-mumi-kuton ("aurinko-emon koskenta"), johtuu siitä, että Shundi-mumi on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij tietää lisäksi, että shundi-mumi kulkee auringon edellä ikään kuin musta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa, että votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.
Vanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka sanoo shundi-mumia jumalattareksi: "sitä palvotaan isonrokon ynnä muiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään pääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro. Juhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä valitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat päivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja puurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa rukoilevat: shundi-mumi, vapahda meidän lapsemme taudeista!" Lausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat noustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja ilonpitoon.
Luultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa, Georgi nimittää shundi-mumia auringon ja lasten äidiksi.
Nykyaikana votjakit rukoilevat shundi-mumia sekä määräaikaisissa juhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin silmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon pihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat shundi-mumille viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien yhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin valkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut tapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat uhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.