Auringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla tavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa sammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta yhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin säilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin votjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät vil'-til ("uusi tuli"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä vietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä pudo-tet't'shaton ("karjan hypitys") tai val-tet't'shaton ("hevosten hypitys"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään kitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille suuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat. Tulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan sen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan paikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen haudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut tapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa lueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana vielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan nuotiossa.
Sarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää vil'-til vain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on kohdannut perhettä, sillä "uusi tuli" muka palauttaa terveyden.
Votjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen samanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä tai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla "elävän tulen" eli "puutulen", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen läpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi ei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on, tunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan siinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan voimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla.
Auringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen tavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven aika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin ihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä vozho-dir ("vihainen aika"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen n.s. invozho-dir, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän seisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan kuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan kesäkuun 20:sta — heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta kesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan helluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla. Vaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se kuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. Invozho -kautena kartetaan monenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei pestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti koskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä, joista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä puhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä koko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara raeilma tai rankkasade.
Votjakkien in-vozholle on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se liittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa ajanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi peleznit'sia nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että rukiinkukinta-aikana "pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista olentoa, peleznit'saa, joka oleskelee rukiissa." Mainittua haltiaa pitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että usko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni tohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa rangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on vanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun peleznit'sa suojeli ruista, oli vilja parempaa.
Mikä olento tämä syrjänien pelznit'sa (Wied. pölödnitsa ) oikeastaan on, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille venäläisenä vastineena "poludnitsan" ("puolipäivänhaltiatar"), joka kesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä keskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita vaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että in-vozho on "puolipäivän jumala". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin votjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla ( sinzä ) ja tatareilla ( näzek ).
Ukkos-jumalaa votjakit nimittävät gudiri-mumi ("ukkos-emo"). Tälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse luonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen antajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan ukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään yleensä samoja eläimiä kuin Inmarille uhrattaessa. Valkoinen uhriväri ei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin auringolle uhrattaessa.
Ukkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia taikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan ensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen paikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät jonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa selittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin piirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla, on "sateen tekeminen". Se tapahtuu siten, että kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron rantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin votjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä rakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin ynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista lammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan. Sen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin gudiri-mumille. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat nuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat toisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon. Toimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu juhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla, teurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja gudiri-mumilta lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa.
Usein toimitetaan mainittu "sade-palvonta" ( zor kuriskon ) lähteen, puron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja tunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus hyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä olevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu viisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen ääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä kaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä kaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien keskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron rannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin. Esimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon, että Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista toisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen luona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana härkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan nuotiossa. Rukouksissa käännytään Inmarin, gudiri-mumin, usein myös itse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.
Tarkastaessa votjakkien zor-kuriskon menoihin liittyviä tapoja huomaa, että "sateen tekeminen" ja uhritoimitus eivät aina välttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla tapana "tehdä sadetta" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen "sateenteko" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä sadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut hyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat zor kuriskon -paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron rannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee taivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden sielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota votjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on kerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut nuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan viskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien tapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman seudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he kastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut nahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.