Sadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti käytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten tshuvasseilla ja bashkiireilla.
On luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan luonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi olennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset votjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan liittyneet vanhan gudiri-mumin, vaan joko persoonallisen taivaanjumalan ( Inmarin ) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän Iljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle. Votjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan taivaan kantta karkoittaen shaitania (paholaista). Pyörien ryskeestä syntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat. Kun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki, mutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on piiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi. Estääkseen shaitania piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat koirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin, jotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta eikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä viheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen läheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen paikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät poveensa. Ukonvaajaa he nimittävät in-keli ("taivaan kivi") ja uskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen palatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on heillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.
Viimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja useilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille. Mitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla ainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.
Maanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä muzjem-mumi ("maaemo"). Jelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä muzjem-anai. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä votjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava. Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muzjem-mumi oleskelee maahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.
Nykyään esiintyy vanha muzjem-mumi enää ainoastaan harvoin votjakkien uhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt ennenmainittu mu-kilt'shin eli, kuten sitä usein myös nimitetään, mu-kilt'shin-mumi. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään muuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa vanha muzjem-mumi vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa mu-kilt'shin-mumi haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien itse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin "maa-emo". Samoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa Aminoff kuuli palvottavan mu-kilt'shin-mumia, kuuli käännyttävän muzjem-mumin puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen maanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen tulee myös venäläinen tutkija Smirnov.
Jo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista muotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu muzjem-mumi alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä osoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa muzjem-mumin eli mu-kilt'shinin uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan värinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys, ettei mu-kilt'shinille sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous, jonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan, ettei mu-kilt'shin suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää maata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat maasta johtunutta tautia nimellä mu-kilt'shin-mizh (mu-kilt'shin tauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka alkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät uskomukset ovat samoja.
Muzjem-mumia eli mu-kilt'shiniä votjakit palvovat pääasiallisesti kesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava teurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös vile-mit'som -lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan. Yleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä tai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei muzjem-mumille uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä uhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa ilmaantuu mu-kilt'shinin nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti myös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa uhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa muzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman ajan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous, jonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä kevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: "oi maa-emo, me kiitämme sinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään kitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!"
Maan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota syrjänit nimittävät "maa-onnen" ( mu-shud ) varastamiseksi. Nalimov sanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "hyvä onni seuraa minua, anna minulle hyvä sato!" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät "maan varkaudeksi", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle ajetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen kaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on mullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on votjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan yhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu, sillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut maanviljelyksen yhteyteen.
Jelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan, että maan alla asustaa suuri musta härkä muzjem-ut'is-osh ("maata vartioiva härkä"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri, meressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata sarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan kertomuksia maanalaisesta härästä muzjem-osh. Maanjäristysten uskotaan aiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se pelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti kuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.
Viljanhaltiaa votjakit nimittävät d'u-urt ("vilja-sielu"), joskus nimitetään sitä myös busi-urt ("pelto-sielu"). Nykyään se näyttää olevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei alkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei d'u-urt votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen muotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus todistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan viljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin ihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.