Onnellinen se henkilö, jonka pellossa d'u-urt viihtyy, sillä siinä kasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule oraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että d'u-urt on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin viljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen, jota nimitetään d'u-urt-kuton ("vilja-sielun etsintä"), ottaa osaa paitsi varsinaista etsijää, sinad'd'zis ("näkijä"), kolme poikaa ja kolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään valkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri. Hartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien viljan "sielua". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona ruohikossa. "Näkijä" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä hänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja neitoset laulavat erityistä urt-kuton -laulua. Se henkilö, jota perho etsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä viikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua d'u-urt viedään takaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.
Muulloin kuin tässä yhteydessä eivät votjakit tätä nykyä d'u-urtille uhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian sijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu d'u-kilt'shin, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit uhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä uhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet poltetaan tulessa.
Vanhanaikainen urt sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt esinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli busi-urt polveutuu jo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin olevan tunnettu nimellä pasu-ört ("pelto-sielu").
Samoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä johtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole sekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain palvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa. Jokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden puoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita käytetään näitäkin puhuteltaessa usein mumi sanaa. Järvi- ja joki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan kalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen, rankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.
Paitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin määräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja vedenhaltiain kunniaksi on je-kel'an ("jään saattaminen"). Nykyään sitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen ja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä. Sellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto: "Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja kumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta ja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että vesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään aaltoihinsa." Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös leipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni, ettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten ja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa, jonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään sekä paikallisen joki-emon että vu-murtin puoleen. Vereshtshagin sanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala juottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä elähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää veteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: "Joki Tshura! Me tulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua kunnioittamaan!" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin palatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä sanoo kolme kertaa kumartaen: "Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme kyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!"
Samoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen rannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän uhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta kalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa osaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty itse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi luki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea menestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä palasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen marhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä uraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras vuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän asukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle — täällä ei jäänlähtöjuhlassa vu-murtia muistella — uhrata, tekee se tulvillaan tuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää myrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty kevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat maahan.
Vastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista Saharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen vedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin nälkäinen ja vihainen.
Glazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla vielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea härkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä varjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä syksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa tai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja vu-murtia siitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi hyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten silloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että syysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä. Kumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: "Siunaa, joki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään juottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti." Uhrihanhen veri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan veteen ja sanotaan: "Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!" Joelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.
Paitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä. varsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien käsityksen mukaan ihotauti vu-kuton ("veden tartunta"), joka saa aikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin uhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin uskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko kaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta useimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen aikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta, jossa mainitaan, että "tona" ( tuno ) määrää sairaan uhraamaan vedelle vuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut "vihastuneesta vedestä" ( vu-vozho ). Veden vihoja välttääkseen on votjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat karjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin leivänmuru tai langanpätkä.
Vedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet "sateen tekemisen" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta hedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää helposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja eläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole votjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät muistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan bessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen viedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä "astuakseen veteen." Samalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa ( vu-shur-matuska ). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen astumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita tapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta epätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin unohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla, joka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet jäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. salam baston ("lahjanotto") leikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: "leikki tapahtuu siten, että nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen nuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä vedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen pitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä nuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin viinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai pyyhinliinan." Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin alkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla nuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on vietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.