Mamadyshin piirissä, missä d'u-kurbon juhlaa vietetään säännöllisesti kesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria: valkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi. Seuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee sanotun piirin Staraja-Jumjan d'u-kurbon juhlaa.
Auringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle kedolle uhripappi ( pop eli vesas ) ja pari teurastajaa ( part't'shas ) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja ( vu-vais ja vu-kistis ). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut uhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä toimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen vetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä olevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja tavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu vanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on leipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta juhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla d'u-kurbon uhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat toimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua leipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä raitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten selkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan vesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin, vieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä hartaammin: " Inmar, ota vastaan uhri!" uhripapit vihdoin saavat nähdä onnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi puhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on ensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa sitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan veri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu nuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja niiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun aikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien tuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat tuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat jälleen sanaa sanomatta.
Vasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa vähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet osaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan kummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne puukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä muutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat uhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään uhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen. Lihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat riviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen kädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat uhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan. Palvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin tekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä asetetaan Inmarille omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa nostetaan puun oksalle ( vile mit'son ), maaemon uhriantimet asetetaan ennenmainittuun kuoppaan.
Nyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin perhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä lihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen kedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat riviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri lihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään käsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle pieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä. Merkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä korkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä yksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni ( shud ) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on piirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea tuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat menestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi, kenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin mielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista lihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden ympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin kotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan nuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi asettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee ääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille vaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa ovat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan keruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa ( l'ugez ), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat myydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin koteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin ilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.
Glazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä yleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten gerini poton juhlassa, on taianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta kuuman ja kuivan kesän aikana.
Samaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli n. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit samannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa "oj-tshüge" ("peltouhri"). Mamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on "syjyr kurmany" ("lehmäuhri") eli "saryk kurmany" ("lammasuhri"). Mitä onnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien keväänaikaisista palvontamenoista.
D'u-kurbon eli busi-ves juhlaan, jota joskus vietetään useampia päiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri ( turnan-juon eli turin vesaskon ) heinänteon edellä ludissa sekä kesäinen kuala-juhla kvar-sur, jota Glaszovin piirissä nimitetään nimellä gerber ("auran jälkeen"), eivät ole varsinaisia maanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla enempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja. Muutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin kustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä sekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen elonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää vietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen elonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin tapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja noudattavat kristityt tatarit.
Venäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota votjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on tunnettu nimellä pot'si gerber ("vähäinen gerber") tai vil' dzhuk ("uusi puuro"), Jelabugan piirissä vil' ninal ("uusi päivä"), itäiset votjakit nimittävät sitä nimellä vil' nan ("uusi leipä"). Sinä päivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle, ukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin piirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän aattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla hankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa piirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa valkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin läänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä olevan vastaavaa uhrijuhlaa.
Ne vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät vedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön ilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin oikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen viettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan syyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.) päivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että sitä aina vietetään orasmaalla, nimellä ozim dure kuriskon ("orasmaa-uhri"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu nimellä d'iran ves ("piennaruhri"). Keväisistä ruisvainiouhreista eroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken, vaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden mukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan. Uhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat keitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse pellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee maanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät toukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan peltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan mu-kilt'shinille.
Vastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä vastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta ( ozim-osks ).