Taudinhaltiat ja tietäjät.
Henkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän aloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen mieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä aiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia. Olemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia tauteja mizh, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla keinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä pyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien olinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: kuala-mizh, lud-mizh ja kulem-murt mizh. Että mizh sana siihen liittyvine käsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se seikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista puhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.
Paitsi määrättyihin pyhiin paikkoihin sidottuja on olemassa suuri joukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan kaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat üi vetlis-minis ("yöllä vaeltava"), joka nimensä puolesta vastaa venäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee nukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa "vampir" henkiä, sekä süs-juis ("syövä-juova"), jolle votjakit tshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän. Edellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi muka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva palvonnanalainen taudinhaltia on myös aktash, joka tatarien taholta tulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien keskuudessa. Vielä on mainittava kil', kaikkialla pelätty kuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien kul' (vedenhaltia), vastaa suomalaisten koljo (jättiläinen, paholainen) nimeä.
Itse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset taudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja ked'zeg, jota votjakeilla, kun he tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana piileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät emoksi, t'satsa-mumi. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät uhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan läheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät metsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: "vaivaa tuota, älä sairasta vaivaa!" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen lammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään taudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan sairaan patjan alle.
Vaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana sairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään saaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse ihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.
Yhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja t'ser sanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan muodossa t'ser kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan liittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että kun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se paloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena, täytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään varaan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen. Samanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on vielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit menettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä pellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin siivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira elävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat votjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on tatarinkielestä lainattu.
Vierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa, jolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi tietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan joen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee kukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen sanoen: "lähde asunnostani!" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai kissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija nimitettävän "orvas".
Nykyään vietetään urves juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta vuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää sitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja kesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka alkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää jokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee illalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on urves -juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja. Siitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi eläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen pel-sion ("korvien syönti").
Urves -uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt mielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen aikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko kylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin rotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli. Siitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon etunenässä kulki itse tietäjä ( tunot'shi ). Sen jälkeen teurastettiin se koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi viritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.
Luonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät sanaa kuton ("tartunta"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on mainittu, silmätautia shundi-mumi-kuton ("aurinko-emon tartunta") sekä vedestä johtunutta tautia vu-kuton ("veden tartunta").