Vielä kerran tahdon Kainunmaan
Kontioiden kanssa painiskella,
Rintaan korven tuiman kuninkaan
Piirtää riimun raudan tutkaimella,
Nähdä kuinka ruusut hurmeiset
Kaunistelee hangen jättehet,
Kuulla huokausta viimeistä
Otson kuolon maille mennessä.
Orvar, uljain parvess' uljasten,
Sinä nyt saat Käärmettäni kaita;
Purjeet, nuorat, sointu-airot sen,
Paluumatkaan valmihiksi laita. —
Korven rämeiköstä kun ma vaan
Karhun taljan hartioille saan,
Palaan oitis tänne luoksesi —
Peijaiset siks hanki valmiiksi.»
Anund toverilleen lausuu näin,
Jättäin hänet muiden miesten kanssa
Haaksen vartijaksi; metsään päin
Yksin ohjailee hän kulkuansa.
Kädessänsä keihäs vankka on,
Karkaisema monen taistelon,
Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan
Valmis vainoon, valmis puoltamaan.
Ruusuisesta kartanostaan on
Kevään koitar noussut taivahalle,
Kunnaat luo hän kullan loistohon,
Tervehdykset sanoin maailmalle.
Tyttärensä, päivättären, hän
Herättää ja kimmeltelevän
Sädesarjan kantain helmoissaan,
Saapi ilma-rannan leimuumaan.
Päivän ruhtinatar kohoaa,
Viittaa luonnon yli valtikalla:
Ilman immet kohta sukkulaa
Liikuttavat, niidet vaihtumalla
Hohteen luovat, milloin hopeiset,
Milloin kullan, loistaa värehet —
Koitteen ruusut siintoon taivosen
Sulaa viimein, yhdeks yhtyen.
Hangen jätteet pitkin laaksoja
Eivät päivän silmäilyjä kestä,
Öinen kylmäkään ei huuruisa
Enää niitä sulamasta estä.
Kyyneleitä vuotain poistuvi
Talven peitto aina yhäti;
Kevätpuro siitä riemuiten
Kiitää vallatonna riehuen.
Noroloissa pajupensahat
Kaunistettuina on kissaksilla,
Koivuin, haapain oksat notkuvat,
Koristetut urpuin terttusilla.
Mist' on hanki pois jo hiukan vaan,
Siinä vuokko aukoo nuppuaan
Luoden kainon katseen taivohon,
Ujostellen silmää auringon.
Rannalt' astuu Anund metsähän,
Halki sen hän rientää vuorta kohti,
Jonka harja kaukaa silmähän
Päivän paisteess' yli puiden hohti.
Kohta saapuu hän sen juurehen,
Verkkaan vuoren rinnett' astellen,
Kukkulalle viimein ylenee;
Täältä hetken urho katselee.
Lännen puolella, niin pitkällen
Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa,
Riutuu hiljaan jää ja loistehen
Hopeaisen päivä sille antaa.
Vuoren alla meren rannalla
Havaitsee hän Käärme-laivansa;
Senpä luona maja seisovi,
Jossa talven pitkän oleksi.
Idän puolehen hän katsahtaa;
Silmää Kainu laaja kukkuloineen
Kohtaa, siellä metsä verhoaa
Lammit, rannat rämeineen ja soineen;
Siellä, täällä väliin vilkuttaa
Kunnaan rintehellä ahomaa.
Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan
Ääni kaukaa urhon korvahan.