Hetken Anund katsoo seutuja,
Joille loisteen kevätpäivä valaa;
Eteenpäin jo hehkuu halunsa.
Rämeisiinpä urhon mieli palaa.
Hän jo kukkulalta kiirehtää
Alas kohti suota hyllyvää,
Jopa astuu vaivoin halki sen,
Rientäin synkkään rämekorpehen.
Näin hän kulkenut on tuokion.
Metsä ympärillä synkemmäksi
Muuttuu yhä, näkyvistä on
Pois jo vuori, jolta äsken läksi.
Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee
Syvä hiljaisuus ja ylenee
Ilmaisella radallansa jo
Taivaan kiirehelle aurinko.
Vaiti! — Korven keskell' yksinään
Kenpä viheltää noin kimakasti?
Anund seisahtuu nyt äkkiään,
Ääntä kohti katsoo karskeasti.
Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut
Vihellyksen on jo tuntenut:
Tuop' on kutsu korven kuninkaan
Kanssaan käydä painiskelemaan.
Kuule! — Temmellys ja ryske käy —
Uljas urho voimias nyt koita!
Katso! — mättäällä jo eikö näy
Ruusun kukkasia ihanoita?
Hurme niitä korpeen lumoaa,
Taistelo vaan niitä kasvattaa —
Kuule! ryske yltyy ankaraks:
Voimakasta siellä painii kaks.
Anund, Anund! miehen yhdeksän
Voima aukoo sulle syliänsä —
Pelotonna sentään seisoo hän
Ojennettu keihäs kädessänsä,
Pistos vaan! jo, korven kuningas,
Veren tulva taas käy rinnastas —
Taasen rynnistys — Mi rusahti?
Anund, keihääs varsi katkesi! —
Viel' ei maassa makaa kontio —
Sankar', ulos huotrastasi kalpa!
Otson kämmen sua tähtää jo —
Väisty, ellei henkes ole halpa!
Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen
Silmä säkenöi! kas verinen
Kieli kuinka nuolee huulia,
Kuinka pursuu kuoha kidasta!
Kalvan saa juur' Anund huotrastaan —
Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon
Ryntää raivossaan, jo iskuaan
Tähtää kohti päätä: vastus turh' on —
Näinkö Svean urhon ahmustaa
Julma Tuonen poika? Varjoin maa
Tyven saako uljaan sankarin
Asujaks jo horhoin synkkihin?
Joko uljaan katseen verhoaa
Kaihen lailla kuolon huntu musta?
Tuiman isku juuri maaliin saa —
Anund, kuulitko sa suhausta?
Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas:
Nuoli tunki syvään rintahas! —
Lävistetyin sydämminpä jo
Maahan syöksyi kuollen kontio.
Mistä, sankar, saapui pelastus?
Otson rintaan mistä nuolen kärki
Syvään tunki? Kenen laukaus
Elon voimat voimakkaalta särki?
Anund katseen vierellensä loi —
Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi!
Luonnotarko sorjin, ihanin
Ilmestyi nyt luokse sankarin?
Immen ihmeen kauniin näkee hän,
Jousi käessä, viini hartioilla,
Luonaan seisovan. Hän hempeän
Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla
Ruusut hohtaa taivaan punaten,
Niinpä poskipäille impyen
Kevään raitis ilma purppuraa
Hellin henkäyksin vuodattaa.