Talvisyön kun taivas kirkas on,
Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo,
Kuin sen liekehtivään loistohon
Vielä yhtyy tähtitarhan valo;
Niinpä immen kutrit kultaiset
Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet
Niiden hohtesehen yhtyen,
Silmäin helmet luovat tuikkehen.
Vaivoin Anund nousee kontion
Hengettömän alta, hämmästyksin
Silmänsä hän luopi neitohon,
Jonka huomaa lähellänsä yksin.
Ei hän tiedä näkeekö nyt hän
Kuolevaisen tässä edessään,
Taikka onko joku taivainen
Apuun tullut, häntä säälien.
Hiukan toinnuttuaan sankari
Astui kaunotarta lähemmäksi.
Kohta neito, sen kun huomasi.
Metsään päin jo kiirehesti läksi:
Korven horhoon rientää nopsaan pois.
Niinkuin vaara uhkaamassa ois —
Vielä katvennosta välkkävät
Liehuin immen kultakähärät.
Niin hän riensi pois kuin ilmestys
Taivahaisten luota ollut oisi —
Ihanuus sen sulo, viehkeys
Ketä viehätyttää se ei voisi!
Pakenevan jälkeen tuijottaa
Anund, kunnes se jo katoaa —
Kas! mik' ihme tenhovoimallaan
Urhon impeä saa seuraamaan? —
Neitonen kun huomaa seuraajan,
Edellensä kiivaammasti kiitää.
Kas kuin rientää viertä kunnahan!
Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää.
Päivätär jo kääntyy länteen päin,
Aina vainen kestää kulku näin.
Saavuttaako Anund impyen? —
Illan varjot voivat virkkaa sen.
II.
Suvi kohta puoleen käynyt on.
Vallatonna irti kahleistansa
Myllertelee karja Vellamon
Ulapoita pitkin vaahdossansa.
Saaret, niemet, laaksot, kunnahat
Lehtiverhoinensa loistavat,
Niitty kukkaislainein aaltoaa,
Tuoksun tuulen henki kuljettaa.
Viel' on Käärme talviteloillaan.
Vielä Anund viipyy miehinensä
Kainunmaalla; koillistuuli vaan
Sveahan vie heidän terveisensä.
Talvimajassansa loikoen
Toimeton on nuori parvi urhojen
Ikävöiden merta vellomaan;
Eipä lähde vielä Anund vaan.
Sakkisilla hän kanss' Orvarin
Ompi uljaan kasvikumppanuksen;
Käsin vaan hän yhtyy pelihin,
Toisiall' on kulku ajatuksen.
Keskenänsä kiistäin voimistaan
Toiset urhot käyvät painimaan
Tanhualla; yhä kulkevat
Ympär' olvisarvet vaahtoisat.
Orvar virkkaa: »orren nokisen
Alta sua, Anund, houkutellut
Puolen kesää on jo aaltojen
Pauhu, maine luokseen viittaellut.
Poispa Käärmekin jo ikävöi,
Kuullen kuinka myrsky mylleröi.»
Anund siirtää nappulata, vaan
Toisen lauseita ei huomaakaan.