"Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy,
Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen.
Fyrin luon' ei kansan turvaa näy,
Kaukan' ainoa on Aasalainen.
Onko Kainun velhot taioillaan
Lumonneet jo Svean ruhtinaan?"
Orvar toverille lausuu näin;
Aatos sen on toisialla päin.
Näinpä päivänsä he viettävät
Sakkinappuloita liikutellen.
Kohta illan varjot viileät
Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen,
Päivätär jo riensi hellettään
Aallon helmaan jäähdyttelemään;
Senpä jäljet pukee purppuraan
Länness' illan rusko ruusuillaan.
Hiljaan nousten, laskein, maininki
Läikkyelee pitkin hietarantaa,
Senpä pintaan taivas peilaavi,
Rusko sille kultahohteen antaa.
Metsän hongat hiljaan hohisee,
Kukka mättähällä tuoksuilee;
Sitä perho lemmen kuiskuillaan
Viihdyttelee hetkeks uinumaan.
Rauhan, tyyneyden ruhtinas
Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla.
Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas
Miestenkin on paini tanhualla.
Siellä tyhjät olvisarvet vaan
Päivän leikkejä saa muistamaan;
Unottaren hulpeisiin nyt jo
Vaipunut on sankarjoukkio.
Anund vaan on valveill' yksinään,
Kaikki toiset on jo leposalla.
Kalpaa heilutellen kädessään
Hän nyt istuu majan edustalla.
Hetken näin on liikkumatta, vaan
Hiljaan hän jo nousee seisomaan
Tarkkaan kuullellen ja tähystäin;
Korsaus vaan kuuluu lepääväin.
Kohti metsän rintaa mutkivaa
Verkallensa astuin urho kulkee.
Ranta-aukeelta jo katoaa.
Hongat hänet siimeeseensä sulkee.
Nytpä astelee jo kiireemmin,
Syvemmälle tunkein horhoihin.
Suot ja kunnaat jälkehen jo jää;
Eteenpäin hän yhä kiirehtää.
Näin hän viimein saapuu lehtohon.
Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi?
Soipa lehdoss' ääni kantelon,
Säveleet sen vienot kuuluviksi
Tuulenhenki sankarille tuo.
Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? —
Tuolla tuomen alla, lähtehen
Reunall' istuskelee impinen.
Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa
Kukkaisnietoksia kiharoille.
Lähteen kirkas silmä heijastaa
Immen ihanaiset kasvot, joille
Sukkamieli siroo ruusujaan;
Silmiin taivas lainaa siintoaan,
Tähti tuikkavaista tulta. Mut
Aatoksiin hän nyt on vaipunut.
Kohoilevi hiljaan hengiten
Kaunottaren lainehtiva rinta,
Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen
Mainehtien tyynen meren pinta.
Hellästi hän sormii kanneltaan —
Miekkoinen mi hänen polvillaan! —
Säveleitä vieno tuulonen
Kuljettelee uneen tuutien.
Anund seisahtaen edessään
Näki moisen näyn taivahaisen.
Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5)
Katein myös ois lemmen jumalaisen
Silmä nähnyt moista kuolevaa.
Eipä harsoansa tummeaa
Yökään muista heittää luontohon
Kunnolleen: niin hämillään hän on.