Kotvan Anund seisoo paikallaan,
Äänetönnä neitoon katsahtaapi,
Tuomen katveessa mi kanneltaan
Hajamielin sormii; kohta saapi
Rinnasta jo ilmi ihastus
Huudahduksen — neidon katsaus
Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat
Sähköisinä lemmen salamat.
Kanteloisen kauno heittää pois,
Oitis riennähyttää urhon luokse.
Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois,
Avosylikin sen kohta juoksee.
Kas jo huulet yhtyy huulihin!
Niinpä sulaa sieluun sielukin,
Autuaana täältä kohoten
Poies Sukkamielen taivaasen.
Onnellisna kaiken yötä he
Lähteen luona nauttii autuuttansa —
Immelt' unhottuu jo kantele,
Armaan pää vaan hänen polvillansa —
Nytkö kaiunnoita kanteleen
Kaipais kauno! — soihan vienoiseen
Hellät kuiskut hänen korvissaan —
Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.
Svean urhon rinnan riemastus
Täyttää, pään hän immen syliin painaa,
Sydämmestä hiipii huokaus:
»Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!»
Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen;
Sisarelleen on hän kateinen.
Oitis askeleitaan kiiruhtaa
Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa.
Vielä kerran huulten hunajaa
Urhollensa immyt tarjoaapi —
Silmät armaastaan nyt kohottaa,
Säikähtäen kohta huudahtaapi —
Tuolla kuusen tumman katvehen
Alla miehen haamu piileksen;
Peljästyen immen silmä nyt
Sieltä piilevän on keksinyt.
Seisaalleen jo ryntäs Anundkin,
Impyen kun huudahduksen kuuli,
Äkkiään, kuin hiekan pilvihin
Maasta nostaa vihurpäinen tuuli.
Tuskin kuusen alla piileivän
Keksii, kun jo sinne ryntää hän,
Silmät säihkyen, jo vimmassaan
Kalvan oivan tempaa huotrastaan.
Syöksee kohti piileilevää — Mut
Voiko uskoa nyt silmiänsä?
Miehen on hän kohta tuntenut:
Sep' on Orvar, parhain ystävänsä,
Kasvikumppaninsa. Neitohon
Tämä tuijottelee yhä, on
Outo liekki hänen silmissään —
Miekkaa hapuilee hän kädellään.
Anund seisahtuu. Kun suvell' on
Ilman kerros raskas, painavainen,
Hauteeks kun käy helle auringon
Eikä tuuli viivy vilvakkainen,
Taivaan ääret silloin synkistyy,
Vaippaan harmahasen vetäyy
Ilman kansi; kuulas siinto sen
Piiloutuu jo alle pilvien.
Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin
Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu!
Pilvet taivahalla tummentuin
Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu.
Salamat jo säihkyy, tuulispää
Raetulvin maahan syöksähtää:
Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa —
Vavistuksen tuntee alla maa.
Niinpä synkistyvät Anundin
Kasvot, suonissa jo hurmekosket
Kuohuu kuumina, vaan Orvarin
Kalvehiksi oitis lentää posket.
Äänetönnä hetken toisiaan
Svean miehet katselevat, vaan
Orvar viimein virkkaa: »Hillitse
Mieltäs, Anund, mua kuultele.