Usein näin, kun varjot ilta loi,
Kuinka riensit kumppaneisi luota
Pois ja palaavan sun aamun koi
Näki vasta; kummeksin ma tuota.
Nyt mä jäljessäsi seurasin
Tänne jylhän metsän horhoihin —
Kaiken yötä täällä neitonen
Sua hurmas luonaan lumoten.
Kasvattajamme Ulv Vikingin
Muistatko sä vielä ennustusta,
Koska laskeita jo silmihin
Vanhan alkoi kuolon varjo musta?
'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen
Kotkanpoikaseni lumoten
Kynsimään saa toisiansa', niin
Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8)
Orvarinpa keskeyttäin näin
Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä
Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin
Hellää ei saa kenkään säikytellä!
Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan
Huuhdelkoon hän poies rikostaan —
Jospa taivaaseeni tunkee ken,
Kohta Valhallaan mä laitan sen.»
Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin
Kuulee uhkausta närkästyksin.
Kasvinkumppaniinsa ivasuin
Katsoo hän ja pilkan silmäyksin:
»Haamullapa maat sä jumalain
Pian täytät kalpas kautta vain,
Jos ois yhtä työ ja kerskaus!
Kalpa toisenkin on puolustus — .»
Kipinä kun piistä kirpoaa,
Kuivaan taulaan kohta haluaapi;
Siitä ilmaliekiks lieskahtaa,
Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi.
Niinpä Anundkin nyt vimmassaan
Syttyy, toisen sanat kuultuaan —
Posket hehkuu, tulta tupruttaa
Silmät — Kas jo kalpa kohoaa!
Pois jo lehdon rauha pakenee.
Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima —
Kuule! miekkain kalske kaikuilee —
Ullerinp' (9) on siellä leikki huima.
Ketä voiton tuoja suosittaa?
Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa?
Tasan voimat taistelevain on,
Tasan viipyy vaiheet taistelon.
Väistä, Orvar, väistä! Anundin
Kalpa kohden otsaas kohouu jo!
Turhaan väistää — isku kohtaakin —
Silmiss' urhon päivä tummentuu jo.
Tantereelle uljas Orvar näin
Kuollen vaipuu murskaantunein päin —
Sormet vielä miekkaa etsii, mut
Pois jo niist' on voima rauennut.
Anund jäykin silmin katseen luo
Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi
Hurmehesta maa. Vaan näky tuo
Mitä sankarille mieleen saapi?
Hänkö voitostansa riemuitsee,
Tyytyväisenäkö katselee
Vimman työtä? vaiko kauhistus
Mieleen saa, sen kanssa katumus?
Näin hän seisoo siinä tuokion,
Mutta äkkiään jo silmät nostaa —
Missä Kainun kaunokainen on?
Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta.
Pois jo riensi luota lähtehen
Kauas pelästynyt neitonen.
Mättääll' Anund näkee kantelon
Yksin; pois sen soittaja jo on.
Mitä aikoo Anund? Kalvan hän
Hurmehisen painaa huotrahansa;
Silmä murtunut viel' ystävän
Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa
Tuntee Svean urho, kiirehtäin
Jylhään horhoon rientää rantaan päin.
Koilliseen jo koitar sirottaa
Aamun ensimäistä salavaa.