Yhden tiedän vallan vain:
Se on silmiss' Siljullain.
Riemuansa kun ne loistaa,
Tunnen taivaan autuuden,
Vaan kun murhe riemun poistaa,
Vaivun valtaan varjojen.
IX.
Silmäis tuli, Silju kulta,
Poroks polttaa sydämmen!
En mä sentään niiden tulta
Karta, kiusallakaan en.
Sydän parka hiiltyy… mutta
Hiilet vielä hehkuaa,
Synnyttävät kirkkautta —
Silmäs huikenemaan saa!
X.
»Täydellinen, soma sointuisuus
Päästä kantaan saakka!» Kaaprel huus,
Vaimonsa kun näki ostotukin,
Tekohampain — sekä mustin sukin.
XI.
Kirkas, tyyn' on lammin kuvastin.
Senpä pintaa ruuhein hiljaan piirtää;
Taikoinensa lumostuttavin
Kuvat siinä aatteet kauaks siirtää.
Päällä väikkyy taivaan kuulto, sen
Siinto kirkas myöskin alla hohtaa,
Rannan lehto, kunnas kaukainen
Ahdin kartanosta silmää kohtaa —
Tuulonenpa herää, röyheltää
Veden kalvon — kuvat häviää.
Todellisuus rautaisena ain'
Haihtumaan saa harhat unelmain.
XII.
Mä virkin itselleni! »kunnoton!
Niin hyödytön sun olentosi on
Kuin pahka puussa. Miss' on toimes, työ? —
Et muuta tee kuin yhä koetat laulaa —»
Vaan ääni silloin hiljaan rinnassain
Näin kuiski: niinpä kyllä lienen — vain
Jos pahkaa puuss' ei oisi, eipä myös
Ois yhdelläkään tuluksissa taulaa».