Ah, mieli minne harhaillen
Sä leuto lennät taas?
Tuo pilvilinna kaukainen
Sun onko kotimaas?
XVI.
On kukka kuollut, routa
Runnellut on maan;
Sen peittäköön nyt talvi
Valkovaipallaan!
Ja hangen alla hautuu
Taasen routa pois,
Maa toipuu — muuten kevät
Kukkia ei vois.
Kun murhe mielen murtaa
Saa sen routumaan,
Se tokko tuskastansa
Toipuu milloinkaan —
Kenties kun maa sen peittää
Nukkanurmellaan.
XVII.
Kun ennen pakkaisviima soi,
Maan peitti jää ja hanki
Ja aalto oli kahleissa
Ja tuiman talven vanki,
Mun rinnassani kuitenki
Suv-aika armas valtaili
Ja kieri ellen, väreillen
Mainehti tunnon aaltonen.
Nyt suv' on sorja luonnossa
Ja kukkaiskenttäin tuoksu,
On aalto irti kahleistaan
Ja vapaa puron juoksu.
Vaan rinnassani — siell' on jää
Ja talven viimat myllertää.
On missä syy tän muutoksen —
Ah, yksin Hän vaan tietää sen.
XVIII.
Ah veikko! tunnetko sä rinnassas
Nyt innostusta puhdasta ja pyhää?
Sen liekki polttaako sun tuntoas?
Sen ääni kuiskaileeko sulle yhä?
Sen käskyäkö kuulet ankaraa,
Mi sua pyytää, vaatii, velvoittaa?
Jos liekin poltteen tunnet povessas,
Jos kuulet kuinka sua käsketähän,
Sä tarpeeks voimaa pyydä Luojaltas
Nää tunnon käskyt pyhät täyttämähän.
Jos voimas heikot on — voi onneton!
Sun rintas riutuu, sortuu polttohon.