Vapauttaan en mä suinkaan estä:
Yksin laitumella kuljeksii,
Vettä juo se niityn lähtehestä,
Luulen, että myöskin — märehtii.
Lehdikosta tuuli lehahtaapi,
Tanteretta pitkin kiitäjää —
Ratsuin oiva tuosta tulta saapi:
Hirnahtain se maata temmeltää.
Tuulen kanssa kohta kilvan kiitää —
Vaan se tuskin kenttää puolihin
Ehtii, uupuu jo: ei voimat riitä
Kauvemmaks — lie vaiva laiskuuskin!
Kyllä maailmassa vielä maine
Kertoo hänen tepastuksiaan —
Tokko lienee oivemp' ollut vainen
Manchalaisen Rocinantekaan?
MUISTOPATSAS.
Sä tiedätkö, veikko, sankari miksi
Tän patsahan oivan muistoksi sai?
— No varmahan patsas pantihin siksi,
Kun muistonsa muutoin katoisi kai?
VAIKEA VAALI.
»Ei auta estelyt, sun täytyy vainen
Toiselta tässä kukka ottaa kohta!»
Ja rinta sykkää, posken puna hohtaa —
Elämille vallan käy jo nuori nainen.
Hymyillen ilkkuu lemmen jumalainen,
Kun sydämmen näin ahdingossa kohtaa.
Vaan kenpä vastausta silloin johtaa,
Kun vait on Amor veitikainen?
Tuo pilkkakirveskö nyt vaiti oisi!
Ken konsaan tuota todeks' luulla voisi?
Hän kuiskuu liiakskin — sen tiedän kyllä.