Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia syksyn kynnyksellä.
Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä, mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin, toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.
Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.
Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa, karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.
Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon jutusteluun.
Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja jakamatonta.
Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja leikillisyyteensä.
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun? kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla työmaallensa.
Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:
— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!