Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva maisemansa muuttumisesta.
Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.
Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä. Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä: saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.
Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat ja tuumailivat.
Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen. Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.
Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.
Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet. Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.
Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla. Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi sitteen tupaan.
— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja peta eläessä!
Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.