Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.
Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon. Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin kaivautuneina.
— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin saareen ajetaan!
Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.
Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.
Tuutija-Mikko kysäisi viimein hevostansa kiinnitellessään puolileikillä:
— No mihinkäs nämä Järvituitun utalimmat ukot ovat lähdössä?
— Haileja lähdettiin rannasta etsimään!
— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!
— Ainahan kirkonkyläiset kirkkoon myöhästyvät.