* * * * *
Maantie luikerteli kuivana ja kuumana läpi keskikesän viherryksen ja kukinnan. Ojanreunamien ruohonnukka oli auringon käpristämää ja kovettamaa. Harmailla aidoilla retkotti pölyn tahrimia seittejä. Tien pintaan syvälle syöpyneistä raitioista oli pusertunut laidoille pieniä hiekkaharjakkeita, jotka paikoin valahtivat peittämään ojanvarsien vihreyttä. Mutta isojen nokkosrykelmien juurissa oli ojanpohja vielä kostea ja musta.
Tuon tuosta jytisytti tien selkää hevosen ravi ja pyörän kosketus.
Erään nokkospehkon sisässä tonki kaksi ukkoa ojanpohjaa. Joskus singahti heinätöpsy käden heittämänä tielle, ja väliin kohosi pehkosta vaivalloisesti selkäänsä oikova vartalo, kumartuakseen jälleen lähelle ojanpohjan salaisuuksia.
Ristian ja Juones kuokkivat siellä Rasutoville lohensyöttömatoja.
Ukot kyyristelivät puuhakkaina ja kaikki huomio kiinnitettynä poltikkaisten juurimullassa roikkuviin matoihin, väliin lausahdellen kireälle vedetyn lieron katketessa lieviä noitaisuja.
Eräs kyläukko kulki maantiellä viikate olalla pajamatkallaan, huomasi merkillistä myllerrystä nokkospehkossa ja seisahtui tarkkaavaksi. Pian hän älysi myllerryksen syyn, läheni tonkivia ukkoja, pysähtyi heidän kohdallensa ja seurasi hetkisen puuhaa.
— No mitä sieltä vielä rupeaa löytymään?
Ristian ja Juones hätkähtivät ja nousivat kupeitansa voivotellen tielle.
Ja kun kolme miestä sattui maantiellä yhteen, pantiin tupakaksi ja istuttiin tarinoimaan ojanlaidalle, annettiin auringon äkättää päin kasvoja ja tuijoteltiin saappaankärkiä.