Siitä heidät tapasi taas eräs ohikulkija ja herätti matojen hakuun.
* * * * *
Rasutovi istui mattotuolissa lohialtaansa vierellä ja viskasi tuon tuosta veteen veltoiksi paahtuneita matoja, viskasi ja jäi ajatuksissansa katselemaan niiden katoamista.
Hänelle muistui elävästi mieleen, kuinka hän ensikerran joutui etsimään katseellansa suolle toista laitaa jo alenevassa illassa. Nyt oli samanlainen ilta: vedessä punerrusta, nummilla raskaita varjoja ja suolla usvatupruja.
Rasutovi oli tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ikävää pelkäävä ihminen voi olla päästyänsä viihtymyksen riemuun.
Ja nämä kolme samoja matoja käsitellyttä ja niiden äärellä elämäänsä tutkiskellutta miestä joutuivat vielä samana iltana yhteen, ja heistä heijastui kaikista selvästi päivän sisällys.
Rasutovi kutsutti Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja maksoi heille kuuluvan palkan, maksoi hyväntahtoisesti hymyillen ja puhua pälpätellen. Ristian sieppasi setelinsä iloisesti, kumarteli ja kiitteli ja vastaili Rasutovin puheisiin aina myötäsukaan. Juones upotti setelinsä jurona kukkaroonsa ja seisoskeli äänettömänä, liu’utellen katsettansa seinäkuvioitten säännöllisillä riveillä. Rasutovi toi ukoille vielä tukevat ryypyt, toivotteli vastaan heidän hyvästeihinsä, kulki heidän jäljessänsä ulko-ovelle asti ja jäi seisomaan sen pieleen, edessänsä iltainen näky.
Karjatytöt tulivat sinkkisiä maitosaaveja kantaen hevoskatoksen läpi läävältä ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Puutarhuri imi ansarin rapuilla iltapiippuansa ja napsutteli suostutellen sormiansa kartanokoiralle, joka nuuhki läheistä nurkkaa. Ristian korjaili renkituvan edessä lasten hajoittelemia leikkivehkeitä näkymättömiin. Kyyhkyslakan kierteellä nukkuivat linnut harmaina höyhenkerinä. Läheisten nummien petäjäpilaristojen läpi näkyi iltataivaan hillitty värileikki. Ilmassa tuoksui juuri kihoavan kasteen raikkaus. Rasutovi katseli, päätänsä huomaamatta nyykytellen, pihansa iltanäkyjä ja kertaili vielä myöhemmin jo samovaarin juurella istuessaan samat nyykytykset kuin ovenpartaalla seistessään.
Sama ilta seisotti toistakin miestä…
Juones seisoi veräjällänsä, sormi viiksen kiemurassa. Joskus hän näki pienen peltopälvensä ja sitä pohjustavan tylyn metsäjyleikön sammuvan päivän kuultavassa hämärässä; joskus hän taas näki sellaista, mitä ei ollutkaan silmänottaman sisällä.