Ja kesäilta joudutti kaikkine voiminensa lämpimän, uneliaan yön tuloa.
Kyläkujasilla loilotti vielä myöhäinen ajomies…
VIII.
Järvituitun petäjiköissä kiirivät tattivenäläisten huudot: elettiin syyskesän kirkkaita ja korkeita päiviä.
Rasutovilaiset olivat juuri palanneet tattiretkeltä kaksin hevosin ja purkivat hälisten rattailta täyteläisyyttänsä narahtelevia vasuja. Pehmeissä sammalikoissa tallustelleet lapset kävelivät harvakseen jalkojansa jäykistellen pihalla ja ihmettelivät keskenänsä maan kovuutta. Kartanokoira purki äänekkääksi haukuksi jälleennäkemisen ilon. Ristian ja Juones riisuivat hevosia.
Äkkiä kartanokoira rähähti raivokkaaksi ja kiskaisi vitjansa kireälle. Nummenlaen porteilta laski aseman poliisi huimaa vauhtia polkupyörällä pihalle ja seisautti puuhailuissaan hätkähtäneiden ihmisten luokse. Hän viittasi Rasutovia hieman syrjempään, näytti tälle jotakin paperia, osoitti kellotaulustansa erään numeron, sipaisi kätensä lakinreunaan ja lähti pyöräänsä taluttaen tiehensä.
Rasutovi viittasi taas puolestansa Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja käski heidän lähteä päivemmällä asemalle hevosten keralla. Asema-aukealla kuului olevan kolmelta kylän hevosten tarkastus, jossa vahvajalkaisimmat ja leveäryntäisimmät ostettiin sotaväen tarpeisiin. Joka hevosen piti olla saapuvilla.
Ristianilta ja Juonekselta valahtivat kasvot ihmetteleviin ilmeisiin, ja heidän lävitsensä välähti sama tunto, joka piinasi heitä kerran ojanlaidalla nokkospehkojen äärellä. Ristianin valtasi epämääräinen hätä ja Juones taas tunsi merkillistä tyytyväisyyttä, mutta hänen omatuntonsa alkoi samalla kovistella häntä pahansuopuudesta.
Ja Järvituitusta keräytyi sinä päivänä valtatielle alakuloisia, hidasvauhtisia ajuriryhmiä, jotka havaitsivat ensikertaa tuon tuhannesti ajetun tienmitan harmaitten aitojen saartamaksi; ennen oli silmä seurannut vain maisemanrannan juoksua ja nähnyt kasvun ja kukinnan väriä.
Kapakalla seisautettiin. Tuonoin niin useaa riemunhetkeä ympäröineet seinät varjostivat nyt tuumailuihinsa apeutuneita ukkoja. Teelasit seisoivat jäähtyneinä pöydillä.
Juones ja Ristian pistäytyivät myöskin kapakassa ja huusivat teetä eteensä. Juones pälysi ahnain silmin kapakkahuonetta, hervahti muisteluihin ja hätkähti todellisuuteen kapakkavaimon tuodessa kalisevat lasit ja nenärikot kannut pöytään ja kysähtäessä Juoneksen kuulumisia. Siinä teetä härppiessään Juones tunsi, miten kapakka uhosi vierasta, kylmää tunnelmaa, ja hän keräsi tästä tunnosta ruokaa ajatuksillensa.