Kapakan kello löi kiihkeästi kolmannen tuntinsa. Ukot lähtivät katokseen, hönkyivät äkäisinä hevosillensa ja laskettelivat tuimasti asema-aukealle.
Sinne oli keräytynyt jo yläkyliltä tunkioukkojen takkuisia hevosia, huvilaherrojen isoja, äkäisiä juoksijaoriita ja joitakin ajurihepoja.
Asemahuoneista ilmestyi parvi sinelliherroja kirjat ja paperit kainalossa, perässänsä palvelijoiden ja sotilaitten lauma. He saapuivat asema-aukeallee yht'aikaa kapakalta ajavan saaton kera.
Sotilaat hajautuivat järjestelemään hevosia riviin, ja he huutelivat ukoille ohjeitansa. Pian alkoivat rinnustimet pamahdella auki, vempeleiden kaaret laukeilivat jännityksistään ja aisat romahtelivat maahan. Palvelijat riisuivat upseereilta sinellit ja lähtivät takaisin asemahuoneeseen. Poliisi saapui, nöyrästi selkäänsä köyristellen, upseerien luokse, jätti heille manauslistansa ja siirtyi komennoimaan hevosten rintamaa.
Yksitellen talutettiin hevoset upseerien ryhmän editse, moneen kertaan. Useimmat ukot saivat valjastaa heti hevosensa, kun korttelimittaa hoitava sotilas potkaisi hevosta alamittaisuuden merkiksi. Siinä sai käydä jokainen Järvituitun ukkokin syynäysseurueen edessä ja tehdä tiliä niinestänsä sekä hevosensa iästä. Toisilta otettiin hevonen käsistä pois, annettiin vastineeksi piissarin raapustelema maksuosoitus ja käskettiin hävitä näkyvistä. Moni ukko sai vetää itse kärrit kapakalle ja tuntea jalkamiehen vähäisyyttä. Mutta maksuseteleillä luvattiin Pietarista rahaa, ja se hiukan kirvoitti apeita mieliä.
Yläkylien tunkio-ukot ajoivat järjestään takaisin kopukoillansa ja naureskelivat kärrejä vetäville miehille.
Ristian ja Juones jäivät toisesta hevosestansa ja ajoivat kaksin rattain metsä järvelle, tuumaillen omiansa ja joskus muistutellen hevosensa menettäneitä miehiä.
Ja kun sinä iltana kapakassa ryypättiin, oli se viimeinen yhteisjuominki pitkän ja uljaan ajurikauden vaiheissa. Tätä ei kukaan tohtinut lausua sanoiksi, mutta se vaaksahti jokaisen äijän otsaan kipeästi nakuttelevaksi aavistukseksi.
* * * * *
Syvällä syksyn tihusateissa huomattiin Järvituitussa, että kuluneen kesän muisto oli laimea. Sen muiston turvissa jouduttiin sitten talven syviin lumiin. Entinen yltäkylläinen elämä alkoi niukistella. Odoteltiin taas ajojen alkamista. Hevosensa syksyllä menettäneet ukot pistäytyivät, rahansa noudettuaan, tuon tuosta uudestaan Pietarissa, oppivat livahtamaan kantamuksinensa kettuina rajan yli, alkoivat pitää salakauppiaan pälyilevää ammattia ja möivät sokeria, kahvia, valkeita jauhoja ja viinaa. Ja vasta kesän kynnyksellä heillä oli määrä ostaa ajokit ja aloittaa entinen rahti.