Huolestuneina seurasivat Järvituitun kylävanhimmat äkillistä yhteiselämän repeämistä ja odottelivat aavistellen kuka mitäkin.
Kyläkapakka tuli entistä meluisammaksi. Elämän epävarmuus ajatti ukkoja yhä tiheämpään kapakalle, jossa pöytien lähistöillä luihuili viinakauppiaiksi rätistyneitä nuorukaisia.
* * * * *
Melkein vuosi elettiin kuluttavassa epävarmuudessa; tuhon merkit lisääntyivät jatkuvasti.
Eräänä syksypäivänä laski Järvituitun kasakkaleirin hevospaimen alaniityillä hevoslaumansa kaurapeltoihin. Paimenpojat juoksuttivat henki kurkussa sanan kylään, ja ukot hiipivät yksitellen niityille, ottivat paimenkasakan tylyihin kouriinsa, purkivat aitaan leveän raon, työnsivät kasakan pään siihen ja tiivistivät aidan, jonka loukkuun kaulastansa jäänyt kasakka hakattiin henkiheitoksi. Senjälkeen julmistuneet ukot pieksivät liekajalkoina könkkyävät hevoslaumat hajalleen metsiin ja kaartelivat kiertopolkuja takaisin tuvillensa.
Kun sitten kasakat, päiväkaupalla ratsujansa etsittyään, palasivat metsistä, hevosiensa kupeissa paksut lyöntimakkarat, vannoivat he kamalan koston teon tehneille.
Suuri osa Järvituitun ukoista muutti nyt metsäsuon sammallatoihin, ja he pidättivät paimenpojilla vahtia kylänlaidassa. Kerran juoksivat jo ukot ladoista kauas karpalomättäiden turviin, mutta metsään ratsastaneella kasakkaparvella oli muu mielessä.
* * * * *
Ristian lakaisi parhaillaan keltaisia lehtiä kasoihin Rasutovin pihamaalla. Kartanokoira hyppi hulluna vitjanpidättämässä, ja Ristian käännähti katsomaan nummille. Häneltä mätkähti luuta maahan.
Nummenlaen portilla seisoi kasakkaparvi. Mustat huopakauhtanat valuivat alas hevosten kupeille. Ristianista näytti ensi vilauksessa, niinkuin portilla olisi seisonut lauma mustia jättiläisiä. Hän juoksi kiireesti palvelijarakennukseen ja hätisti karjatytöt ja puutarhurit kartanolle.