Kasakat tyhjensivät Rasutovin läävän ja ajoivat mölisevän karjan leirillensä. Iltanuotioilla keitettiin sitten isoissa padoissa lihakeittoa, tanssittiin hurjia tikaritansseja huopaviittojen päällä hulmuavassa tulenhohteessa ja laulettiin hurjia lauluja. Järvituittu vapisi.
Ristian itki karjatyttöjen keralla tyhjässä läävässä ja päivitteli maailman mullistusta.
— — —
Juones kävi edelleen Rasutovin töissä ja kuljetteli aina nummistoon tullessaan kylän ämmien eväsnyyttejä sammallatojen miehille. Rasutovi puuhaili Pietarissa akkiloimassa tavaroitansa ja rahojansa ja pistäytyi väliin kiireesti Järvituitussa neuvomassa Ristiania ja Juonesta, joiden hoteisiin hän uskoi nummistonsa.
Juones ja Ristian joutuivat rinnakkain katsomaan uusien päivien yhä yltyvää nurinkyntöä elämänmenossa. He katselivat samasta kylänlaidasta ja tunsivat kipeästi sen, mitä ympärillä tapahtui.
Rasutovi ei ollut käynyt pitkään aikaan kartanollansa, ja Ristian joutui vähän kerrallaan isännän saappaisiin. Puutarhurit ja karjatytöt odottelivat aikansa maksamattomia palkkoja, riipaisivat mukaansa minkä mitäkin ja katosivat teille tietymättömille. Ristian enää eleli perheineen isossa rakennusrykelmässä. Hän uitti tuon tuosta paksuniskaisia lohia haaviinsa ja vei Lovissalle, väliin hän teilasi kanatornista poikakukkoja paistinvartaaseen ja käveli jäykkänä isäntänä autioituneella mäellä.
Uudenvuoden lumet eristivät metsäjärven nummiasutuksen täydellisesti omiin oloihinsa. Juoneksenkin työt olivat ehtyneet, ja hän puuhaili tuvallansa näkymättömissä. Koko Järvituittu eli ahdistavaa päiväjonoa, jossa ei näkynyt muuta kuin kuoppaisia, syviä raitioita.
Oli hiljainen, pilvikatteista vähin erin kirkastuva sunnuntai-aamu. Lumiseen maisemaan oli ihminen uurtanut mitättömän pieniä vakoja taloryhmän ovien väleihin. Ristian käveli parhaillaan näiden lumeen puhkottujen syvien tievakojen pohjissa, käveli ja tähysteli kylmien nummien hiljaisuutta. Palokärjen kiivaankumea kolkutus oli ainoa vauras aistimien saalis koko aamusta.
Ristianilla oli ikävä. Lumi oli eristänyt hänet kylästä, ja aina yhtä hiljaisina alkaneet päivät olivat uuvuttaneet hänet makailuun ja laiskaan kääntelehtimiseen. Nekin reenjäljet olivat jo hävinneet lumikatteisiin, jotka vielä viikko sitten kertoivat kartanolta lähteneistä täyteläisistä kuormista ja eräästä arvoituksesta, jota Ristian oli miettinyt monta päivää: muutamat Järvituitun syksyllä hevosensa menettäneet miehet olivat pyssyt olalla tulleet nummistoon ja sanoneet heillä olevan luvan viedä mitä tahtoivat; ja veivätkin, Rasutovin hevosella ja reellä omiensa lisäksi vielä, usuttivatpa Ristianiakin mukaansa muka uuteen elämään kerrassaan. Mutta isännyyden ja lohien makuun päässyt Ristian jäi entisekseen nummien saarrokseen muistelemaan Rasutovia ja kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut haaraparran tultua Järvituittuun.
Ristian käveli ja teki tuttua kierrostansa: ovelta ovelle. Hän aukoi pakkasen kangistamia lukkoja, vilkaisi kylmänviilakoita suojia ja raaputteli lumia kynnysten harjoilta. Jäätyneen ansarin edessä oli kellarimökki valkeana lumikumpuna, jonka niskalta sujui lasten suksien jälkiä kartanolle. Ristian pysähtyi aprikoimaan, mitähän kellarissa mahtaisi olla. Hän muisti sen olevan lukittuna ja avaimen tietymättömissä. Ristian haki leveän lumilapion ja puhkoi vanan kellarille. Ovella riippui vahvakaarteinen lukko. Ristian potkaisi ovea ja sai katonliepeestä lunta niskaansa. Ristian alkoi innostua; hän keksi jotakin tekemistä ja samalla salaperäistä monipäiväiseen yksitoikkoisuuteen. Hän haki tupansa naulasta päärakennuksen avaimen ja käveli pian liukastelevin huovikkain salien korkkimatoilla. Kylmissä huoneissa eli äänetön alakuloisuus ja esineisiin kahleutuneiden muistojen salamyhkäisyys. Ristian käveli huonesokkeloissa ja tähysteli seiniä. Eräästä pitkästä käytävästä hän tapasi avainlaudan ja äkkäsi heti kellarinlukkoa vastaavan avaimen.